torstai 3. elokuuta 2017

Haikeutta havaittavissa






Elokuu. Mahtaakohan mikään muu kuunvaihteista saada aikaan näin paljon pohdintaa, jos vuodenvaihdetta ei oteta huomioon?

Elokuu tarkoittaa minulle loman, ja vahvasti myös kesän, loppumista, vaikka elokuu kesäkuukaudeksi lasketaankin. Illat ovat jo selkeästi pimeämpiä. Ilmassa ei kuitenkaan ole vielä syksyn tuntu, onneksi. Vastahan olemme saaneet lämpimät kesäpäivät luoksemme!

Jo vähintään toista, ellei kolmatta vuotta peräkkäin, huomaan ikävöiväni miestäni ja yhdessä viettämiämme hetkiä jo valmiiksi, vaikka olemmekin suurimman osan arkipäivistä vielä yhdessä. Ihan kuin emme töiden alettua näkisi toisiamme lainkaan! :) Olemme olleet koko kesän kuin paita ja peppu, ehkä se johtuu siitä. Nyt koittaa taas aika, jolloin työt alkavat rytmittää arkea. Enää emme voi nauttia rauhallisia aamiaisia yhdessä tai startata ex tempore kohti määränpäätä X. Lomajuttujen tekemisen aika on tältä kesältä ohi.

Sen lisäksi, että ikävöin miestäni, joka istuu vieressäni, huomaan jääväni kaipaamaan myös kauempana asuvia rakkaitani, joiden seurassa olen saanut viettää lomalla tavallista enemmän aikaa. Loma-arjen muuttuessa työarjeksi näkemisemme harvenevat. Vietettyäni muutaman päivän pikkuveljeni kanssa huomasin miettiväni elämää oikein todella laajalla mittakaavalla. Siinä se pieni kiharapää, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerta toisensa jälkeen virnisteli äidin kukkapöydän vieressä tiputettuaan maahan juuri sen tietyn kukkaruukun, istuu ja puhuu rauhalliseen tyyliinsä kypsiä ja fiksuja ajatuksia. Elokuussa en siis mieti pelkästään sitä, mihin kesä katosi. Palaan ajassa paljon taaksepäin. Mitä tämä tällainen on? Lähestyvää neljänkympin kriisiäkö? Vaiko muutoksen mukanaan tuomaa jonkinlaista surumielisyyttä?

Oli mitä oli, tutustun tähänkin tunteeseen avoimin mielin ja uteliaisuudella. Kuten tunteet yleensäkin, myös tämäkin on ohimenevä. Pian arjen reipas meno ja meininki jättävät haikailut jalkoihinsa ja hyvä niin. Sen sijaan, että ikävöisin taakse jäänyttä lomaa, olen onnellinen siitä, että minulla on työ, johon palata. Asennekysymys suuresti tämäkin. Ja ainahan voin raottaa tätä, jos siltä alkaa tuntua :)

Onko siellä ruudun toisella puolella muita samoin tuntevia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.