sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hauvaelämää





Iiris on ollut perheemme jäsen nyt tarkalleen ottaen kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Niin lyhyessä ajassa tuosta söpöliinistä on tullut osa meitä. Me olemme nelikko. En enää osaa edes kuvitella aikaa, kun olimme kolmisin. En oikeasti osaa. Eikä osaa mieheni, eikä vanhempi koirammekaan, uskallan väittää. Iiris on täydellisesti valloittanut meidät kaikki. 

Hauvaelämämme täydennyttyä toisella karvakorvalla, olemme saaneet seurata, kuinka siskokset kiintyvät toisiinsä päivä päivältä enemmän. Viime postauksessani kirjoitin Supparin olevan jännittynyt pennun seurassa, varauksellinen Iiristä kohtaan. Se aika on taaksejäänyttä elämää. 

Tytöt leikkivät keskenään monta kertaa päivässä. Moiseen painiin, vauhtiin ja terrierimäiseen murinaan kesti hetken tottua. Tuntui, että pienempää on pakko puolustaa tai vähintään varmistella koko ajan, ettei nyt vaan satu mitään. Toki meidän ihmisten tehtävä on tarkkailla tilannetta, ja sen teemme, mutta ainakin tähän asti kaikki on sujunut hienosti. Suppari osaa käsitellä Iiristä leikinkin aikana todella hellästi, vaikkei se ulospäin siltä näytäkään. Vain kerran Iiris on vingahtanut sattumisen (luulisin) merkiksi ja sekään tilanne ei ollut tarkotuksellinen. 


Sen sijaan, että Suppari edelleen katsoisi meitä Koska te viette tuon pois täältä -katseellaan, toimii hän nykyisin huolehtivaisen isosiskon tavoin. Jos Iiris vingahtaa unissaan tai murisee parvekkeella, Suppari käy tsekkaamassa tilanteen. Nukkuvalta pikkusiskoltaan Suppari puhdistaa korvat lähes päivittäin. Makoilemaankin he mahtuvat jo samalle sohvalle ja sängylle. Olisittepa nähneet ja kuulleet tilanteen vielä viikko sitten. 

Mikään ei tee minua tällä hetkellä onnellisemmaksi kuin näiden kahden lähentymisen seuraaminen <3

Ulkoilukin sujuu parhaiten yhdessä isosiskon kanssa, vaikka toki viemme Iiristä ulos myös ilman Supparia. Siskosten ulkoillessa keskenään Iiris unohtaa syödä ainakin osan kaikesta, mitä hän pystyy suuhunsa laittamaan. Ja tuolla ulkonahan sitä riittää... Koimme jo muutaman pelontäyteisen tunnin, kun Iiris reilu viikko sitten joutui tiputukseen syötyään jotakin sopimatonta. Pahinta pelättiin, mutta onneksi selvisimme säikähdyksellä. Tällä hetkellä opettelemmekin Jätä-käskyä. Ja namipaloja kuluu... ;)


Vielä kun saisimme unirytmimme edes jollakin lailla normaaliksi. Suppari, joka ennen Iiriksen saapumista osoitti jo vanhan koiran piirteitä, on nykyisin energiaa ja leikkihaluja täynnä. Hän ei yksinkertaisesti malta odottaa pikkusiskon heräämistä vaan kokee aamuneljän olevan vallan hyvä hetki aloittaa karkelot. Ja Iirishän on innolla menossa mukana. Toivomme ja uskomme tämänkin olevan ohimenevä vaihe, kunhan Suppari hoksaa leikkikaverin tulleen jäädäkseen. Siihen asti me heidän ihmisensä haukottelemme, naureskelemme tilanteelle, ja väsyneinä jo ihan kaikelle muullekin, ja otamme päikkärit jokaisena mahdollisena hetkenä ;) 


Rentoa alkavaa viikkoa jokaiselle!

Ps. Seuraava postaus käsittelee leivontaa, eikä MAHDOLLISESTI sisällä sanoja koira, pentu tai koiranpentu, ollenkaan ;)






tiistai 15. elokuuta 2017

Ihan oma Flow



Haaveenani oli, että pääsisin tänä vuonna Flow-festareille. Monet ystäväni ovat käyneet siellä useita kertoja ja kokemukset ovat lähes poikkeuksetta olleet positiivisia. Somea seuratessa tuntui, että KAIKKI ovat siellä. Viime elokuussa päätinkin, että tänä vuonna mekin ostamme liput ja menemme fiilistelemään vaikka vain yhdeksi illaksi. Liput jäivät ostamatta ja festarit näkemättä. Meillä oli ihan oma "Flow", kun festareita paljon suurempi haave toteutui. Vietimme ensimmäistä viikonloppua kotona yhdessä Iiriksen kanssa.


Kotimatka sujui ongelmitta. Ensimmäiset kilometrit Iiris oli ymmärrettävästi ihmeissään. Autoiltu oli ennenkin, mutta mihin olivat kadonneet siskot ja emo? Jonkin ajan kuluttua Iiris alkoi nakertaa sylissäni ollutta lelua ja sen jälkeen hän matkasikin jo ihan muina tyttöinä. Nukkui, leikki ja nuuskutteli, ja sai ainakin satatuhatta paijausta ja halausta. Kerran pysähdyimme pissallekin, mikä sekin sujui tavoitteiden mukaisesti.

Kotona olimme vasta vähän ennen puoltayötä. Vanhempi koiramme Suppari oli mieheni äidin luona yötä. Katsoimme, että se oli parempi ratkaisu kuin Iiriksen ja Supparin ensikohtaaminen keskellä yötä pitkän matkustuksen jälkeen. 

Petasin itselleni nukkumapaikan olohuoneen lattialle ja otin Iiriksen pedin patjani viereen. Siihen tyttö nukahtikin lähes samantien. Pari tuntia nukuttuaan hän hipsi viereeni jatkamaan uniaan. Siitä sitten herättiin (tai Iiris heräsi, minä hädin tuskin ummistin silmiäni koko yönä) aamuvarhaisella. Ihmettelimme toisiamme hetken ennen ensimmäistä uloslähtöä. Voi, miten pieni ja suloinen hän voikaan olla!


Lauantaina aamupäivällä siskokset tapasivat ensi kertaa. Kävelin Iiriksen kanssa puistoon, jonne mieheni tuli Supparin kanssa perässä. Kuvia tapahtumasta ei ole, yrityksistä huolimatta, sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita tilanne sisälsi. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Tulimme koko porukka ehjinä kotiin ;)

Iiris rakastui Suppariin ensinäkemältä. Voi sitä pienen hännän heiluntaa, kun Suppari ilmestyy näköpiiriin! Vaikka Suppari ei alkuun noteerannut Iiristä mitenkään, lukuisista parrassa, vatsassa tai hännässä roikkumisista huolimatta, on Suppari silti Iirikselle selvästi jo nyt äärimmäisen tärkeä osa perhettä. Isosisko onkin sitten vähän varautuneempi, eikä ihme. Pieni, yli-innokas tärriäinen ilmestyi yhtäkkiä HÄNEN kotiinsa, kotiin, jota hän on enemmän tai vähemmän hallinnut kahdeksan vuotta. Olisi siinä moni muukin ihmeissään!


Viikonlopun aikana Iiris sai tutustua kaikessa rauhassa uuteen kotiinsa ja piha-alueeseen. Olin jostakin lukenut, että pennut saattavat tarvita tähän jonkin verran aikaa. Että pentu ei alkuun uskalla lähteä ihmisen vierestä mihinkään. Juu ei meidän Iiris! Kaikki huoneet käytiin jo tuloiltana läpi, eikä kotipiha enää meinaa riittää ulkoilualueeksi. Rohkea tyttö, jolla omaa tahtoa riittää! Terrieri, toisin sanoen ;)


Iiris osaa jo tulla tutun äänimerkin kuullessaan luo (jos niin tahtoo), varsinkin, jos on herkullisia pikku palkintoja tarjolla. Se on paljon tässä vaiheessa. Hän myös tunnistaa jääkaapin äänen ja nyt meillä onkin yhden sijasta kaksi varsin innokasta istuskelijaa keittiössä, kun ruoan huomataan olevan tulossa. Jos joskus niin silloin ei äristä, ei murista, eikä roikuta toisen korvassa kiinni. Silloin ollaan äärimmäisessä sovussa ;) Ja ollaan muulloinkin, kuten alla olevasta kuvasta näkee <3


Voi näitä pentupäiviä! Sanoinkuvaamattoman ihania kaikkine haasteineenkin. Kun tuo pienempi tärriäinen nukahtaa masun päälle, alkaa heräillä omasta pedistään tai juoksee häntä heiluen luo, meinaa sydän pakahtua onnesta. Sitä suloisuuden määrää! Vai joko sen mainitsin? ;) Valtava määrä onnentunteita on myös äskeisen kaltaisissa hetkissä, kun isompi kävi hellästi nuuhkimassa mieheni sylissä nukkuvaa siskoaan ja nuolemassa sen korvat.


Jotakin olemme tehneet todella oikein, kun olemme tällaiset meille saaneet.









sunnuntai 13. elokuuta 2017

Perjantain sulostuttajat



Kaikki me tiedämme perjantaifiiliksen. Sen, kun työviikko alkaa olla paketissa ja viikonloppu odottaa. Perjantaifiilis on olemassa jokaisessa perjantaissa, siinä kaikkein tavallisimmassakin. Perjantaifiilis on huippu. Siihen kun lisätään vielä pari lisäosasta, ollaan tekemisissä melkoisen tunneryöpyn kanssa.

Eilisen ensimmäinen muuttuja oli töiden alku. Kesäloma päättyi ja perjantaifiilis ilmestyi viikko-ohjelmaani pitkästä aikaa. Se vaan on niin, että lomaillessa perjantaifiilis on laimea tai olematon. Kun jokainen päivä on vapaapäivä, ei samanlaista tunnetta luonnollisestikaan synny.



Toinen tekijä oli päivämäärä. Perjantai 11.8. oli saapunut. Kesäkuun 11. päivä, pentujen syntymäpäivänä, aloimme sitä odottaa ja vihdoin kahdeksan viikon rajapyykki oli saavutettu! Lähdimme heti töiden jälkeen hakemaan pientä Iiris-tyttöämme, tuota täpläpäätä, kotiin.

Kuten kahdella edelliselläkin kerralla, oli meitä perillä vastassa ihanan Heljän, pentujen kasvattiäidin, lisäksi kolme innokasta, sosiaalista ja reipasta pentua emoineen. Jo eteisessä tytöt, kaikki neljä, kiipesivät syliin ja haastoivat leikkiin. Huippua! Aikaisempia kertoja tunteikkaammaan tilanteesta teki se, että yksi pikkuisista oli lähdössä meidän mukaamme. Samalla, kun kaikki sisuksissani täyttyi onnesta, tunsin suurta liikutusta, kun Iiris piti erottaa emostaan ja siskoistaan, kasvattajistaan, omasta laumastaan. Niinhän sen toki kuuluukin mennä, mutta silti. Yllätin kuitenkin itseni itkemällä huomattavasti vähemmän kuin olin etukäteen pelännyt. Saimme mukaamme reippaan pienen tytön peittoineen ja pentupakkauksineen.



Pennusta, kotimatkasta ja ensimmäisistä päivistä uudessa kodissa kerron seuraavassa postauksessa. Nyt menen taas tuijottelemaan tuota suloisuutta ja hänen siskoaan. 









sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kuka määrää maton paikan?






Auringonpaisteen päihitettyä eiliseksi luvatut sadekuurot päätimme suunnata mökille. Lähtiessämme ehdotin, että lisäisimme päivän ohjelmaan mustikanpoiminnan, ruohonleikkuun ym. jatkoksi myös matonpesun. Eteisemme mattoja ei nimittäin ole pesty miesmuistiin. Tummanharmaan värityksensä ansiosta matot eivät näyttäneet likaisilta, mutta tiesin niiden pakosta olevan sitä. 

Matot ovat paikassaan, heti ulko-ovemme edessä, aivan ehdottomat. Sen lisäksi, että ne suojaavat lattiaa, ne keräävät itseensä kaiken mahdollisen lian ja roskan, jota väkisinkin kulkeutuu ulkoa kenkien ja tassujen mukana. Karhea pinta pitää roskat tiukasti matossa kiinni, eivätkä ne pääse kulkeutumaan siitä muualle asuntoon. 

Mökillämme ei ole varsinaista matonpesupaikkaa, mutta suuri, betonilla päällystetty kiviterassi on oiva vastine. Koska olemme auttamattomasti myöhässä tämän kesähomman kanssa (elokuussa mattojen kuivattaminen ulkona on melkoinen projekti), kävimme mattojen pinnat lopuksi läpi vesi-imurilla. Sen avulla saimme ylimääräisen veden pois ja nopeutimme kuivumista. Auringonpaiste ja merituuli jatkoivat prosessia saunan terassilla.

Kotiin päästyämme levitimme kosteat matot parvekkeen lattialle. Avasimme lasitusta niin, että ilma pääsi kunnolla kiertämään. Kiitos tuulen ja paisteen, matot alkavat olla jo kuivat. Enää on vain yksi ongelma...

Minusta matot sopivat älyttömän hyvin parvekkeelle, enkä malttaisi ottaa niitä sieltä pois! Ongelmansa kullakin, hih! En ole osannut kaivata nykyisen kotimme parvekkeelle mattoja, koska lattia on päällystetty laudoilla. Eikä niitä todellakaan siellä tarvita, mutta silti!

Mitä tehdä? 
A) Jätämmekö matot parvekkeelle, pidämme eteisen matottomana ja opettelemme puhdistamaan kenkämme ja tassumme kunnolla jo ala-aulassa? 

B) Ostammeko kenties eteiseen toiset matot parvekkeelta uuden kodin löytäneiden tilalle? 

C) Lopetanko tämän höynähtelyn ja kannan matot takaisin eteiseen, omalle paikalleen?

D) Joku muu, mikä?

Tässä kohtaa on hyvä palata otsikkoon ja todeta vaihtoehdon D olevan se paras. Eräs Iiiris-neitokainen saapuu nimittäin kotiin vajaan viikon kuluttua ja jonkin aikaa mattojen on paras olla rullalla varastossa. 

Iiriksestä, meidän kahdeksanviikkoisesta "määrääjästämme", tulette taatusti kuulemaan lisää lähiaikoina :) Nyt matot rullalle ja pentuhäkkiä kokoamaan! 

Elämme ihanaa aikaa <3




torstai 3. elokuuta 2017

Haikeutta havaittavissa






Elokuu. Mahtaakohan mikään muu kuunvaihteista saada aikaan näin paljon pohdintaa, jos vuodenvaihdetta ei oteta huomioon?

Elokuu tarkoittaa minulle loman, ja vahvasti myös kesän, loppumista, vaikka elokuu kesäkuukaudeksi lasketaankin. Illat ovat jo selkeästi pimeämpiä. Ilmassa ei kuitenkaan ole vielä syksyn tuntu, onneksi. Vastahan olemme saaneet lämpimät kesäpäivät luoksemme!

Jo vähintään toista, ellei kolmatta vuotta peräkkäin, huomaan ikävöiväni miestäni ja yhdessä viettämiämme hetkiä jo valmiiksi, vaikka olemmekin suurimman osan arkipäivistä vielä yhdessä. Ihan kuin emme töiden alettua näkisi toisiamme lainkaan! :) Olemme olleet koko kesän kuin paita ja peppu, ehkä se johtuu siitä. Nyt koittaa taas aika, jolloin työt alkavat rytmittää arkea. Enää emme voi nauttia rauhallisia aamiaisia yhdessä tai startata ex tempore kohti määränpäätä X. Lomajuttujen tekemisen aika on tältä kesältä ohi.

Sen lisäksi, että ikävöin miestäni, joka istuu vieressäni, huomaan jääväni kaipaamaan myös kauempana asuvia rakkaitani, joiden seurassa olen saanut viettää lomalla tavallista enemmän aikaa. Loma-arjen muuttuessa työarjeksi näkemisemme harvenevat. Vietettyäni muutaman päivän pikkuveljeni kanssa huomasin miettiväni elämää oikein todella laajalla mittakaavalla. Siinä se pieni kiharapää, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerta toisensa jälkeen virnisteli äidin kukkapöydän vieressä tiputettuaan maahan juuri sen tietyn kukkaruukun, istuu ja puhuu rauhalliseen tyyliinsä kypsiä ja fiksuja ajatuksia. Elokuussa en siis mieti pelkästään sitä, mihin kesä katosi. Palaan ajassa paljon taaksepäin. Mitä tämä tällainen on? Lähestyvää neljänkympin kriisiäkö? Vaiko muutoksen mukanaan tuomaa jonkinlaista surumielisyyttä?

Oli mitä oli, tutustun tähänkin tunteeseen avoimin mielin ja uteliaisuudella. Kuten tunteet yleensäkin, myös tämäkin on ohimenevä. Pian arjen reipas meno ja meininki jättävät haikailut jalkoihinsa ja hyvä niin. Sen sijaan, että ikävöisin taakse jäänyttä lomaa, olen onnellinen siitä, että minulla on työ, johon palata. Asennekysymys suuresti tämäkin. Ja ainahan voin raottaa tätä, jos siltä alkaa tuntua :)

Onko siellä ruudun toisella puolella muita samoin tuntevia?