tiistai 15. elokuuta 2017

Ihan oma Flow



Haaveenani oli, että pääsisin tänä vuonna Flow-festareille. Monet ystäväni ovat käyneet siellä useita kertoja ja kokemukset ovat lähes poikkeuksetta olleet positiivisia. Somea seuratessa tuntui, että KAIKKI ovat siellä. Viime elokuussa päätinkin, että tänä vuonna mekin ostamme liput ja menemme fiilistelemään vaikka vain yhdeksi illaksi. Liput jäivät ostamatta ja festarit näkemättä. Meillä oli ihan oma "Flow", kun festareita paljon suurempi haave toteutui. Vietimme ensimmäistä viikonloppua kotona yhdessä Iiriksen kanssa.


Kotimatka sujui ongelmitta. Ensimmäiset kilometrit Iiris oli ymmärrettävästi ihmeissään. Autoiltu oli ennenkin, mutta mihin olivat kadonneet siskot ja emo? Jonkin ajan kuluttua Iiris alkoi nakertaa sylissäni ollutta lelua ja sen jälkeen hän matkasikin jo ihan muina tyttöinä. Nukkui, leikki ja nuuskutteli, ja sai ainakin satatuhatta paijausta ja halausta. Kerran pysähdyimme pissallekin, mikä sekin sujui tavoitteiden mukaisesti.

Kotona olimme vasta vähän ennen puoltayötä. Vanhempi koiramme Suppari oli mieheni äidin luona yötä. Katsoimme, että se oli parempi ratkaisu kuin Iiriksen ja Supparin ensikohtaaminen keskellä yötä pitkän matkustuksen jälkeen. 

Petasin itselleni nukkumapaikan olohuoneen lattialle ja otin Iiriksen pedin patjani viereen. Siihen tyttö nukahtikin lähes samantien. Pari tuntia nukuttuaan hän hipsi viereeni jatkamaan uniaan. Siitä sitten herättiin (tai Iiris heräsi, minä hädin tuskin ummistin silmiäni koko yönä) aamuvarhaisella. Ihmettelimme toisiamme hetken ennen ensimmäistä uloslähtöä. Voi, miten pieni ja suloinen hän voikaan olla!


Lauantaina aamupäivällä siskokset tapasivat ensi kertaa. Kävelin Iiriksen kanssa puistoon, jonne mieheni tuli Supparin kanssa perässä. Kuvia tapahtumasta ei ole, yrityksistä huolimatta, sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita tilanne sisälsi. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Tulimme koko porukka ehjinä kotiin ;)

Iiris rakastui Suppariin ensinäkemältä. Voi sitä pienen hännän heiluntaa, kun Suppari ilmestyy näköpiiriin! Vaikka Suppari ei alkuun noteerannut Iiristä mitenkään, lukuisista parrassa, vatsassa tai hännässä roikkumisista huolimatta, on Suppari silti Iirikselle selvästi jo nyt äärimmäisen tärkeä osa perhettä. Isosisko onkin sitten vähän varautuneempi, eikä ihme. Pieni, yli-innokas tärriäinen ilmestyi yhtäkkiä HÄNEN kotiinsa, kotiin, jota hän on enemmän tai vähemmän hallinnut kahdeksan vuotta. Olisi siinä moni muukin ihmeissään!


Viikonlopun aikana Iiris sai tutustua kaikessa rauhassa uuteen kotiinsa ja piha-alueeseen. Olin jostakin lukenut, että pennut saattavat tarvita tähän jonkin verran aikaa. Että pentu ei alkuun uskalla lähteä ihmisen vierestä mihinkään. Juu ei meidän Iiris! Kaikki huoneet käytiin jo tuloiltana läpi, eikä kotipiha enää meinaa riittää ulkoilualueeksi. Rohkea tyttö, jolla omaa tahtoa riittää! Terrieri, toisin sanoen ;)


Iiris osaa jo tulla tutun äänimerkin kuullessaan luo (jos niin tahtoo), varsinkin, jos on herkullisia pikku palkintoja tarjolla. Se on paljon tässä vaiheessa. Hän myös tunnistaa jääkaapin äänen ja nyt meillä onkin yhden sijasta kaksi varsin innokasta istuskelijaa keittiössä, kun ruoan huomataan olevan tulossa. Jos joskus niin silloin ei äristä, ei murista, eikä roikuta toisen korvassa kiinni. Silloin ollaan äärimmäisessä sovussa ;) Ja ollaan muulloinkin, kuten alla olevasta kuvasta näkee <3


Voi näitä pentupäiviä! Sanoinkuvaamattoman ihania kaikkine haasteineenkin. Kun tuo pienempi tärriäinen nukahtaa masun päälle, alkaa heräillä omasta pedistään tai juoksee häntä heiluen luo, meinaa sydän pakahtua onnesta. Sitä suloisuuden määrää! Vai joko sen mainitsin? ;) Valtava määrä onnentunteita on myös äskeisen kaltaisissa hetkissä, kun isompi kävi hellästi nuuhkimassa mieheni sylissä nukkuvaa siskoaan ja nuolemassa sen korvat.


Jotakin olemme tehneet todella oikein, kun olemme tällaiset meille saaneet.









sunnuntai 13. elokuuta 2017

Perjantain sulostuttajat



Kaikki me tiedämme perjantaifiiliksen. Sen, kun työviikko alkaa olla paketissa ja viikonloppu odottaa. Perjantaifiilis on olemassa jokaisessa perjantaissa, siinä kaikkein tavallisimmassakin. Perjantaifiilis on huippu. Siihen kun lisätään vielä pari lisäosasta, ollaan tekemisissä melkoisen tunneryöpyn kanssa.

Eilisen ensimmäinen muuttuja oli töiden alku. Kesäloma päättyi ja perjantaifiilis ilmestyi viikko-ohjelmaani pitkästä aikaa. Se vaan on niin, että lomaillessa perjantaifiilis on laimea tai olematon. Kun jokainen päivä on vapaapäivä, ei samanlaista tunnetta luonnollisestikaan synny.



Toinen tekijä oli päivämäärä. Perjantai 11.8. oli saapunut. Kesäkuun 11. päivä, pentujen syntymäpäivänä, aloimme sitä odottaa ja vihdoin kahdeksan viikon rajapyykki oli saavutettu! Lähdimme heti töiden jälkeen hakemaan pientä Iiris-tyttöämme, tuota täpläpäätä, kotiin.

Kuten kahdella edelliselläkin kerralla, oli meitä perillä vastassa ihanan Heljän, pentujen kasvattiäidin, lisäksi kolme innokasta, sosiaalista ja reipasta pentua emoineen. Jo eteisessä tytöt, kaikki neljä, kiipesivät syliin ja haastoivat leikkiin. Huippua! Aikaisempia kertoja tunteikkaammaan tilanteesta teki se, että yksi pikkuisista oli lähdössä meidän mukaamme. Samalla, kun kaikki sisuksissani täyttyi onnesta, tunsin suurta liikutusta, kun Iiris piti erottaa emostaan ja siskoistaan, kasvattajistaan, omasta laumastaan. Niinhän sen toki kuuluukin mennä, mutta silti. Yllätin kuitenkin itseni itkemällä huomattavasti vähemmän kuin olin etukäteen pelännyt. Saimme mukaamme reippaan pienen tytön peittoineen ja pentupakkauksineen.



Pennusta, kotimatkasta ja ensimmäisistä päivistä uudessa kodissa kerron seuraavassa postauksessa. Nyt menen taas tuijottelemaan tuota suloisuutta ja hänen siskoaan. 









sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kuka määrää maton paikan?






Auringonpaisteen päihitettyä eiliseksi luvatut sadekuurot päätimme suunnata mökille. Lähtiessämme ehdotin, että lisäisimme päivän ohjelmaan mustikanpoiminnan, ruohonleikkuun ym. jatkoksi myös matonpesun. Eteisemme mattoja ei nimittäin ole pesty miesmuistiin. Tummanharmaan värityksensä ansiosta matot eivät näyttäneet likaisilta, mutta tiesin niiden pakosta olevan sitä. 

Matot ovat paikassaan, heti ulko-ovemme edessä, aivan ehdottomat. Sen lisäksi, että ne suojaavat lattiaa, ne keräävät itseensä kaiken mahdollisen lian ja roskan, jota väkisinkin kulkeutuu ulkoa kenkien ja tassujen mukana. Karhea pinta pitää roskat tiukasti matossa kiinni, eivätkä ne pääse kulkeutumaan siitä muualle asuntoon. 

Mökillämme ei ole varsinaista matonpesupaikkaa, mutta suuri, betonilla päällystetty kiviterassi on oiva vastine. Koska olemme auttamattomasti myöhässä tämän kesähomman kanssa (elokuussa mattojen kuivattaminen ulkona on melkoinen projekti), kävimme mattojen pinnat lopuksi läpi vesi-imurilla. Sen avulla saimme ylimääräisen veden pois ja nopeutimme kuivumista. Auringonpaiste ja merituuli jatkoivat prosessia saunan terassilla.

Kotiin päästyämme levitimme kosteat matot parvekkeen lattialle. Avasimme lasitusta niin, että ilma pääsi kunnolla kiertämään. Kiitos tuulen ja paisteen, matot alkavat olla jo kuivat. Enää on vain yksi ongelma...

Minusta matot sopivat älyttömän hyvin parvekkeelle, enkä malttaisi ottaa niitä sieltä pois! Ongelmansa kullakin, hih! En ole osannut kaivata nykyisen kotimme parvekkeelle mattoja, koska lattia on päällystetty laudoilla. Eikä niitä todellakaan siellä tarvita, mutta silti!

Mitä tehdä? 
A) Jätämmekö matot parvekkeelle, pidämme eteisen matottomana ja opettelemme puhdistamaan kenkämme ja tassumme kunnolla jo ala-aulassa? 

B) Ostammeko kenties eteiseen toiset matot parvekkeelta uuden kodin löytäneiden tilalle? 

C) Lopetanko tämän höynähtelyn ja kannan matot takaisin eteiseen, omalle paikalleen?

D) Joku muu, mikä?

Tässä kohtaa on hyvä palata otsikkoon ja todeta vaihtoehdon D olevan se paras. Eräs Iiiris-neitokainen saapuu nimittäin kotiin vajaan viikon kuluttua ja jonkin aikaa mattojen on paras olla rullalla varastossa. 

Iiriksestä, meidän kahdeksanviikkoisesta "määrääjästämme", tulette taatusti kuulemaan lisää lähiaikoina :) Nyt matot rullalle ja pentuhäkkiä kokoamaan! 

Elämme ihanaa aikaa <3




torstai 3. elokuuta 2017

Haikeutta havaittavissa






Elokuu. Mahtaakohan mikään muu kuunvaihteista saada aikaan näin paljon pohdintaa, jos vuodenvaihdetta ei oteta huomioon?

Elokuu tarkoittaa minulle loman, ja vahvasti myös kesän, loppumista, vaikka elokuu kesäkuukaudeksi lasketaankin. Illat ovat jo selkeästi pimeämpiä. Ilmassa ei kuitenkaan ole vielä syksyn tuntu, onneksi. Vastahan olemme saaneet lämpimät kesäpäivät luoksemme!

Jo vähintään toista, ellei kolmatta vuotta peräkkäin, huomaan ikävöiväni miestäni ja yhdessä viettämiämme hetkiä jo valmiiksi, vaikka olemmekin suurimman osan arkipäivistä vielä yhdessä. Ihan kuin emme töiden alettua näkisi toisiamme lainkaan! :) Olemme olleet koko kesän kuin paita ja peppu, ehkä se johtuu siitä. Nyt koittaa taas aika, jolloin työt alkavat rytmittää arkea. Enää emme voi nauttia rauhallisia aamiaisia yhdessä tai startata ex tempore kohti määränpäätä X. Lomajuttujen tekemisen aika on tältä kesältä ohi.

Sen lisäksi, että ikävöin miestäni, joka istuu vieressäni, huomaan jääväni kaipaamaan myös kauempana asuvia rakkaitani, joiden seurassa olen saanut viettää lomalla tavallista enemmän aikaa. Loma-arjen muuttuessa työarjeksi näkemisemme harvenevat. Vietettyäni muutaman päivän pikkuveljeni kanssa huomasin miettiväni elämää oikein todella laajalla mittakaavalla. Siinä se pieni kiharapää, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerta toisensa jälkeen virnisteli äidin kukkapöydän vieressä tiputettuaan maahan juuri sen tietyn kukkaruukun, istuu ja puhuu rauhalliseen tyyliinsä kypsiä ja fiksuja ajatuksia. Elokuussa en siis mieti pelkästään sitä, mihin kesä katosi. Palaan ajassa paljon taaksepäin. Mitä tämä tällainen on? Lähestyvää neljänkympin kriisiäkö? Vaiko muutoksen mukanaan tuomaa jonkinlaista surumielisyyttä?

Oli mitä oli, tutustun tähänkin tunteeseen avoimin mielin ja uteliaisuudella. Kuten tunteet yleensäkin, myös tämäkin on ohimenevä. Pian arjen reipas meno ja meininki jättävät haikailut jalkoihinsa ja hyvä niin. Sen sijaan, että ikävöisin taakse jäänyttä lomaa, olen onnellinen siitä, että minulla on työ, johon palata. Asennekysymys suuresti tämäkin. Ja ainahan voin raottaa tätä, jos siltä alkaa tuntua :)

Onko siellä ruudun toisella puolella muita samoin tuntevia?

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Sama ihminen eri maailmoissa






"Huomaa, että olen taas kotona ja kaupungissa. Heräsin ennen kuutta ja tuhat ajatusta pyörii heti päässä.", ystäväni viestitti minulle tänä aamuna. 

Tiesin tasan tarkkaan, mitä hän tarkoitti. Vastausviestissäni kerroin huomanneeni saman mökiltä palattuani. Miten voi olla mahdollista, että kaikki arkinen unohtuu mökillä, muttei pysy poissa ajatuksista kaupungissa? Aivan kuin stressaavat ajatukset olisivat käsinkosketeltavia yksiköitä, jotka yksi kerrallaan tipahtelevat mökkitien varrelle luonnonkukkia täynnä oleville ojanpientareille ja hyppäävät taas kyytiin, kun on aika palata kaupunkiin.

Voiko "mökkiasetuksia" käyttää kaupungissa vai onko se niin, että siellä missä arki, siellä myös stressi? 

Enkä nyt tarkoita, että olisin ollut stressaantunut jokaisena kaupungissa viettämänäni lomapäivänä. En suinkaan. Mutta asiat, joilta pystyn sulkemaan silmäni mökillä, hyppivät ja huutavat edessäni kaupungissa. Tähän tyyliin:

Mökillä 
muutama likainen astia pöydällä ei haittaa. Tiskata ehtii kyllä.
Kaupungissa
kaikkien keittiötasojen tulee kiiltää tai ne on välittömästi kiillotettava.

Mökillä
vaatteet voivat olla vähän hujan hajan. Omani valtaavat tilaa sängyltä, sohvalta, portaikosta ehkä enemmän kuin kenenkään muun.
Kaupungissa
jokaisen lattialle jääneen sukan tai muun vastaavan omistaja saa kuulla kunniansa. Vaatteiden tulee olla viikattuna vaatehuoneen hyllyllä mielellään väri-, vuodenaika- tai muun syyn perusteella jaoteltuna.

Mökillä
päiväkausia kestävä meikittömyys on itsestäänselvyys.
Kaupungissa 
pisin meikitön matka johtaa roskakatokseen.

Mökillä
petivaatteiden pöyhiminen niihin eksyneiden hiekanjyvien ja ruohonkorsien vuoksi on ihanan kesäinen, joka-aamuinen juttu.
Kaupungissa
vastaavaa kutsutaan siivouspäiväksi ja siihen suhtaudutaan ryppyotsaisesti.


Tällaista huumorilla sävytettyä, mutta kuitenkin totuudenmukaista, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ehkä sait kuitenkin kiinni ideasta.

Jos mökistä tekisi talviasuttavan ja muuttaisi sinne pysyvästi asumaan, olisiko elo silloin alituiseen yhtä rentoa? En usko. Eikä uskonut ystävänikään, kun sitä hänen kanssaan joskus yhdessä pohdimme. A niinkuin Arki muuttaisi mukana niin hyvine kuin huonompinekin puolineen. Ja niin sen ehkä kuuluu ollakin. 

Hyväksyn siis sen tosiasian, että kaupungissa on erilaista kuin maalla. Voin yrittää etsiä kultaista keskitietä, mutta kokonaan en tilannetta pyri muuttamaan. Sen sijaan keskityn olemaan onnellinen siitä, että minulla on paikka, jossa otsaryppyni edes kuvainnollisesti hetkeksi oikenee. <3





perjantai 14. heinäkuuta 2017

Kesätyylillä





En pessyt tänään yhden yhtäkään ikkunaa, vaikka viivästytin mökille lähtöä (onneksi vain omaani) vuorokaudella tehdäkseni sen. Nostin jo eilen pesuaineen, lastan sun muut tykötarpeet valmiiksi parvekkeelle odottamaan homman aloittamista. Siinä ne olivat seuranani, kun nautin lämmöstä ja paisteesta koko armaan päivän.

Imuri on edelleen kaapissa, mikä tarkoittaa, että viikkosiivous jäi tekemättä. Sen sijaan lopettelin keskeneräisen kirjan ja aloitin toisen. Saldona noin kolmesataa luettua sivua. 

Tekemättä jäi myös kauppareissu, joten suunnittelemani kesäisen monipuolinen lounas just for me vaihtui lautaselliseen spagettia. Kyllä, pelkkää spagettia.

Vaatehuoneen siivouksen korvasivat pitkät päikkärit suht hiilaripitoisen lounaani jälkeen.

Lenkille kuitenkin lähdin ihan suunnitelmien mukaan. Vain reitti muuttui. Ja matkan pituuskin hieman. Perinteisen kympin juoksulenkkini sijaan annoin lenkkareideni johdattaa minut lähikaupalle ostamaan mansikoita ja kirsikoita. Ja ehkä myös yhden jäätelön.

To do -listalta löytyy vielä yksi kohta, pakkaaminen. Sitä en aio skipata. Aamulla hyppään fillarin selkään ja liityn mökkiläisten seuraan. Renkaatkin täytyy käydä pumppaamassa täyteen ilmaa. Vai voisikohan sen jättää myöhemmäksi... ;)

Rentoa kesäperjantaita, ihanat!









perjantai 7. heinäkuuta 2017

Parvekkeen uusi ilme



Lasitetulla parvekkeellamme on polyrottinkinen sohvaryhmä, joka täyttää tänä kesänä jo kahdeksan vuotta. Kaluston rungot ovat vielä ihan hyvässä kunnossa, mutta tyynyt, ja varsinkin niiden päälliset, ovat parhaat päivänsä nähneet. Edellisessä kodissamme sohvaryhmä oli ympäri vuoden osittain taivasalla. Vesi- ja lumisateet, pakkaset, auringonpaiste, ahkera käyttö, ne kaikki jättävät luonnollisesti jälkensä kankaaseen, vaikka se laadukasta olisikin.

Yritimme jo viime kesänä löytää sohvaan uusia, sopivia tyynyjä ja niille päällisiä, mutta tuloksetta. Kaikissa käymissämme huonekaluliikkeissä todettiin, ettei omiamme vastaavia myydä erikseen. Nettietsintä tuotti saman lopputuloksen. Annoimme siis asian olla ja tyydyimme edelleen vain pesemään kankaita. Koimme, ettei ole mitään järkeä ostaa koko kalustoa uutena, kun vain tyynyt päällisineen kaipaavat päivitystä.

Tuolloin tyynyjen uusimisen syy oli oikeastaan pelkästään esteettinen. Pari kuukautta sitten kiinnitin kuitenkin huomiota tyynyistä irtoavaan epämiellyttävään hajuun. Tilannetta ei yhtään parantanut se, että joka kerta sohvalle istahtaessani aloin aivastella. Päätin, että pesen tyynynpäälliset vielä kerran kunnolla ja jos tilanne ei helpota, ne saavat lähtöpassit. 

Sopivan sadepäivän sattuessa kohdallemme päätin aloittaa pesuoperaation. Avasin ensimmäisen tyynyliinan ja suljin sen samantien. Sisätyynyjen päällikangas oli täysin hapertunut, eivätkä pehmusteetkaan olleet enää ihan voimissaan... Virttyneet päälliset ja täysin käyttökelvoton, ehkä jo epäterveellinenkin, sisus, siinä on tarpeeksi syitä uusimiselle.



Seuraavana sadepäivänä mittasimme tyynyt ja lähdimme kangasliikkeeseen katsomaan, löytäisimmekö tarpeisiimme sopivaa kangasta ja mahdollisesti myös ompelupalvelua. Säänkestäviä, helposti puhdistettavia, mukavalta tuntuvia kankaita löytyi useita ja yksi niistä oli heti meidän molempien mieleen. Ystävällinen asiakaspalvelija alkoi oitis laskea hinta-arviota ostoksellemme. Myönnettävä on, että lähdimme liikkeestä lopulta melko hämmentyneinä ulos: viisi selkänojatyynyä, niiden päälliset sekä istuintyynyjen päälliset ompeluineen olisivat maksaneet yli tuhat euroa. Paljon enemmän kuin mitä olimme valmiita maksamaan. Tottakai ymmärrän, että laadukas kangas on hintavaa, eikä ompelutyökään ilmaista ole, mutta kustannukset olivat silti paljon olettamaamme suuremmat.

Tajusimme, että kesäalennusmyyntien alettua kokonainen uusi kalusto tulisi todennäköisesti teetettyjä tyynyjä halvemmaksi. Tämä vaihtoehto soti kuitenkin ajatusmaailmaamme vastaan. Harmittaisi ostaa uudet rungot, kun vanhat ovat vielä täysin käyttökelpoiset. Ajoimme siitä huolimatta katsomaan, missä hinnoissa kalustot nykyään ovat. Ihastuimme yhteen kokonaisuuteen, hyvin paljon nykyisemme kaltaiseen. Harkitsimme jo sen ostamista, kun mieheni sattui ohimennen kysymään myyjältä, olisiko pelkkiä tyynynpäällisiä saatavilla. Niitä oli! Tilaamalla saisimme vanhaan kalustoomme uudet vastaavat tilalle! Emme harmaita, kuten olimme toivoneet, mutta sopivan väriset kuitenkin. Päätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä. Sopivien sisätyynyjen löytämisen vaikeutta päätimme murehtia myöhemmin...

Vajaata viikkoa myöhemmin saimme viestin, jonka mukaan päälliset olivat noudettavissa. Kävelimme niiden kanssa lähimpään irtotyynyjä myyvään liikkeeseen mukanamme uskomaton tuuri: löysimme välittömästi sopivan kokoiset sisätyynyt. Koko kokonaisuuden hinnaksi muodostui lopulta noin 250 euroa.








Kestää hetken tottua parvekkeen huomattavasti vaaleampaan ilmeeseen, vaikka pidänkin siitä jo nyt. Uusien päällisten pitäisi kuulemma olla helposti puhdistettavia ja likaa hylkiviä. Se jää nähtäväksi. Vaaleat kankaat ja koira kun eivät välttämättä ole paras yhdistelmä. Mieheni ehti jo todeta, että onneksemme emme kumpikaan ole kovia punaviinin kuluttajia. Mutta kuten edeltäjänsäkin, ovat nämäkin tarkoitettu elämistä varten. Näille tyynynpäällisille ovat hyvin tervetulleita niin erikokoiset tassut kuin takapuoletkin!

Mukavaa alkavaa viikonloppua sinulle!













maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kirjoita ne muistiin





Mihin se aika oikein vierähtää?

Lomaa on kulunut jo useampi viikko. Kuitenkin tuntuu kuin olisin ihan vasta sulkenut työpaikan oven takanani, katsahtanut pilvetöntä taivasta vasten liehuvaa siniristilippua ja huokaissut pitkään: "Tästä se alkaa.". Mutta mitä on tapahtunut sen ja nykyhetken välissä? 

Vähän kuin sattumalta aloin loman alussa kirjoittaa kalenteriin muutaman sanan päivän tapahtumista. Loman ensimmäiset päivät sisälsivät hetkiä, jotka tulevat vaikuttamaan elämäämme toivottavasti vielä vuosienkin kuluttua. Kalenteri löysi paikan yöpöydältäni ja siihen se jäi. Jokainen päivä on saanut riveilleen jotakin. 

Loma, kuten elämä yleensäkin, on pienissä hetkissä. Juuri niitä olen merkinnyt muistiin. Hyvään oloon ja onnellisuuteen, onnistuneeseen lomaan, ei välttämättä tarvita matkoja kaukomaille, suuria juhlia tai valtavia elämänmullistuksia, koska 

onni löytyy pitkistä yöunista.
Onni asuu aurinkoisessa aamussa, joka kurkistaa mökin ikkunasta.
Onnea ovat kannustavat sanat: "Tietty luen <3"
Onnea on ystävän kanssa jaettu ex tempore -teehetki.
Onni on ensimmäisessä kypsyneessä metsämansikassa.
Onni on sateen jälkeisessä sinitaivaassa. 
Onnea ovat tassunjäljet rantahiekassa.
Onni löytyy lukuvuoroaan odottavien kirjojen muodostamasta pinosta.
Onnea on yöttömässä yössä kohoava sämpylätaikina.
Onni on naurussa, joka tuntuu vatsassa asti.
Onni on lähirannan auringonlaskussa.
Onni on jokaisessa hetkessä rakkaiden kanssa.
Onnea on myös oma aika. 
Onnea on.

Onni on jokaisessa päivässä, kunhan vain katsoo tarkkaan. Kirjoitathan muistettavien asioiden lisäksi ylös myös ne, koska niillä, jos joillakin on merkitystä, kun loman päätyttyä alat miettiä, mihin ne päivät oikein katosivat. 





lauantai 1. heinäkuuta 2017

Voi tylsyyden tylsyys! Vai ihanuus?




Jo muutaman päivän ajan olen kiinnittänyt huomiota sen lähestymiseen. Sen tunteen, jota ensin ärtymykseksi ja pahantuulisuudeksikin kuvittelin. Eilen se lopulta rantautui perille asti ja näytti todelliset kasvonsa. Tunne, jota en ollut edes tunnistaa. Tervetuloa tylsyys!

Paljon kirjoitetaan siitä, kuinka lapsen elämää, varsinkaan lomaa, ei saisi ahtaa liian täyteen ohjelmaa. Tutkimusten mukaan luovuuden kehityksen kannalta on tärkeää, että lapsi tylsistyy silloin tällöin. Kun ei ole mitään tekemistä, on keksittävä jotain itse. 

Koen, että tylsistymisestä on tietyllä tavalla hyötyä meille aikuisillekin. Tai no, itselleni ainakin. Kun lopultakin on tylsää, pysähdyn. Kuuntelen ääntä, joka parhaiten kertoo, mitä minulle kuuluu. Mikä minua juuri nyt kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä, mikä ei. Mitä on se tekeminen, jolla mieluiten kukistan nakertavan tylsyyden?

Nykyään minua kuitenkin tylsistyttää varsin harvoin. "Mulla ei oo mitään tekemistä!" -hetket, jotka vielä muutama vuosi sitten säännöllisen epäsäännöllisesti imaisivat syövereihinsä, eivät nykypäivänä pääse edes alkamaan. Kiitos tästä kuuluu isosti sosiaaliselle medialle. Jos ei jotain tekemistä niin ainakin selaamista löytyy aina: uusimmat päivitykset Facebookissa, Instagramin feedit, Pinterestin ihana maailma jne. 

Harvinaisuutensa vuoksi tylsyyttä saattaa olla vaikea tunnistaa. Itse ainakin laitan tuon epämiellyttävän olotilan lähes automaattisesti ärtymyksen piikkiin. Kun olen huonolla tuulella, yritän poikkeuksetta keksiä jotain tekemistä. Liian usein se tekeminen löytyy to do -listalta, siltä, jolle on koottu kaikki tekemättömät, ei aina niin houkuttelevatkin, työt. Toki niitäkin on mukavampi tehdä lomalla, kun sille on kerrankin kunnolla aikaa. Mutta mitä, jos siinä tilanteessa ei lähtisikään ajatuksiaan pakoon? Ei kiiruhtaisi kukistamaan kylpyhuoneessa odottavaa pyykkivuorta tai metsästämään nurkissa juoksevia villakoiria? Mitä, jos kysyisikin itseltään, mitä oikeasti haluan tehdä?



Eilisen päivän torjuinkin sitten tylsyyttä miettimällä, millä haluan tylsyyttä torjua! ;) Törmäsin aika mielenkiintoisiinkin ajatuksiin. Huomasin esimerkiksi olevani ärynyt itselleni muutamasta jutusta, jotka innostavat ja motivoivat minua, antavat valtavasti energiaa ja tuovat hyvää mieltä, mutta joiden suhteen olen antanut periksi aivan liian aikaisin. Siinä sitten muina naisina aloin koota itselleni listaa asioista, jotka päätin tehdä. Hih, niinpä! Taas yksi to do -lista oli valmistumassa. Laskin kynän kädestäni ja etsin laatikosta vanhan muistikirjani. Sen, johon aikoinaan kokosin itseäni motivoivia lausahduksia. Lukaisin ne läpi ja päätin, että pystyn, koska haluan. Ja jos en pysty, ei sekään haittaa. Otan ainakin askeleita oikeilla poluilla. Tärkeintä, että teen sitä, mikä tuntuu mieluisimmalta, kun siihen lomalla on mahdollisuus. Sen jälkeen olikin paljon mukavampi lähteä kukistamaan sitä pyykkivuorta ;)

Ja ne jutut, jotka jäävät tekemättä tylsyyden tunteen kadottua, nostavat ehkä päätään uudelleen vastaavassa tilanteessa,tai sitten eivät. Molempi parempi. Minä muutun, sama sallittakoon niille.

Lopuksi tekisi mieleni toivottaa kaikille tylsää viikonloppua, mutta jääköön se :)
Sen sijaan toivon iloisia alkavan heinäkuun päiviä!