maanantai 11. joulukuuta 2017

Yksi jouluinen toive ja itsenäisyyspäivän kuulumiset


Milloinkohan viimeksi postausten väliin on jäänyt näin pitkä tauko? Syytän kiireitä, mitäs muutakaan. En kuitenkaan joulukiireitä vaan työsellaisia. Jälkimmäinen vuoden kiireisimmistä ajanjaksoista on nyt kuitenkin takanapäin ja ajatusten siirtäminen jouluun hyvässä vauhdissa. Lupaan siis vastaisuudessa ehtiä tänne bloginkin puolelle viime aikoja useammin, vaikka ne joulukiireet ovatkin seuraavana jonossa ;) Niistä voin kuitenkin kirjoitella tänne, toisin kuin työasioista.

Kiireinen ajanjakso on pitänyt sisällään huikean hienoja hetkiä. Komeita juhlia, joista upeimpina mainittakoon Suomi100-juhlat, itse asiassa useammatkin sellaiset! Kolmena peräkkäisenä päivänä sain pukeutua parhaimpiini ja kajauttaa Maamme-laulun. Kyynel silmäkulmassa, kuten aina. Ikimuistoisia hetkiä.

Otsikossa mainitsemani toive liittyykin juuri Suomen syntymäpäivään. Itsenäisyyspäivän kauneimpana hetkenä, auringon noustessa, maata peitti hento lumikerros. Tuon paksumpi se ei ollut, mutta voi, kuinka paljon se piristi sekä maisemaa että mieltä. Aamuvarhaisella Iiriksen kanssa ulos hipsiessäni kaikkialla oli vielä pimeää ja hiljaista. Lumi narskui tassujen ja jalkojen alla. Suomi oli saamassa kauneimman mahdollisen sään syntymäpäiväkseen. Teimmekin koko perheen voimin pitkän kävelylenkin näissä kuvien maisemissa ennen kuin piti alkaa jälleen valmistautua juhlaan.

Jos säihin voisi vaikuttaa, nyt sen tekisin. Sääennuste lupaa huomiseksi kunnon lumisadetta kaikkialle muualle, KAIKKIALLE, paitsi Helsinkiin. Me saamme vain lisää vettä...

Jouluinen toiveeni on valkoinen maa. Vaikka vain vähäsen lunta. Syntyy se joulumieli ilmankin, mutta lumi olisi piste iin päälle. Joko pitää lyödä hanskat tiskiin tämän toiveen suhteen..?











tiistai 28. marraskuuta 2017

ZZZZZ...


I already want to take a nap tomorrow.


You know you've grown up when a nap is no longer a punishment but a reward.


I wish I was a little kid so I could take a long nap and everyone would just be proud of me.


Koska silmiini on osunut nämä ja monta muuta päiväuniin liittyvää sanontaa, voin todeta, että joku muukin kuin minä kaipaa tavallista enemmän unta kaiken tämän pimeyden keskellä.


Vaikka Iiris onkin antanut minun nukkua välillä kuusikin tuntia putkeen, ovat yöuneni silti edelleen aivan liian lyhyitä. Tässä vaiheessa vuotta unen vähyys tuntuu ehkä rankimmalta. Valoisan aika on hurjan lyhyt ja pimeä on todella pimeä, kiitos lumettoman maan. Siksi olenkin pyörtänyt muutaman pyhän päätökseni ja antanut itselleni luvan nukkua aina, kun mahdollista.


Nautin yleensä viikonloppujen aikaisista aamuista. Leivontaa, pieniä sisustusjuttuja, lukemista, kaikenlaista mukavaa voi sisällyttää niihin hetkiin, kun päivä ei ole vielä valjennut. Viime lauantaina päätin kuitenkin olla järkevä ja luovuin aamurutiineistani. Siirryin aamuöisen Iiriksen kanssa tekemäni ulkoilun jälkeen sohvalle nukkumaan ja jatkoin uniani. Yhdeksän aikaan raotin silmiäni. Varmistuttuani siitä, että kodin irtaimisto on edelleen ennallaan ja Iiris, se mahdollinen pikku tuholainen, nukkui tyytyväisenä tyynyni vieressä, jatkoin nukkumista puoleenpäivään asti! Oi sitä olotilaa, kun hetkellisesti tunsin olevani virkeä!


Päikkäreistäkin olen yrittänyt luopua vuosien varrella, ne kun syövät väkisinkin palan yöunista. Näillä univeloilla siitä ei kuitenkaan ole pelkoa. Siispä olen antanut unelle vallan useaan otteeseen autossa pelkääjän paikalla istuessani, tv:tä katsellessani, lukiessani. Usein uni ei edes kysy lupaa, se tulee ja vie mukanaan. Kuten esimerkiksi tänään. Onhan se jännä tunne, kun tajuaa nukahtaneensa istualleen...


Onneksi marraskuu alkaa olla voitettu kanta. Kolme yötä joulukuuhun on!


Nautitaan päikkäreistä ja mahdollisimman pitkistä yöunista, muistetaan vitamiinit ja ulkoilut, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta <3










sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kuvista kalleimmat

Kun puhelmeni ilmoitti tallennustilansa olevan melkein täynnä, ensimmäinen ajatukseni oli, että valokuvat on siirrettävä turvaan. Silmissäni vilisi ketju tärkeistä hetkistä, ihanista tapahtumista, rakkaista ihmisistä ja eläimistä. Ajatus siitä, että ne haihtuisivat savuna ilmaan, tai bitteinä avaruuteen, tuntui kertakaikkisen kamalalta! Luettuani juuri tilanteesta, jossa puhelimesta oli yön aikana, ohjelmistopäivityksen tai muun vastaavan seurauksena, hävinnyt yli 13 000 (minkä puhelimen muisti vetää niin paljon?!) kuvaa, päätin ryhtyä toimeen samantien.


Sen sijaan, että olisin kuvat kovalevylle siirrettyäni tyhjentänyt niille tarkoitetun kansion puhelimestani kokonaan, tein tyhjennystyön yksitellen, kuva kerrallaan. Kansiossa oli kuvia, joita en yksinkertaisesti raaskinut poistaa, vaikka tiesin löytäväni ne kovalevyn uumenista aina niin halutessani. Enkä nyt tarkoita vain muutamaa kuvaa, en edes muutamaa kymmentä. Lähes kuusisataa otosta pääsi edelleen jatkoon. Ja tähän se emoji apinasta, joka peittää silmät käsillään!


En kuitenkaan lähde nolostelemaan asiaa sen enempää. Taidan nimittäin olla aika onnekas, kun muutamaan viime vuoteen on mahtunut niin paljon sellaista kuvattavaa, sellaisia hetkiä, joihin haluan palata usein. Esimerkiksi meneillään olevan kaatosadepäivän voi lähestulkoon täysin pelastaa aurinkoisten häämatkakuvien selaaminen! Nämä reilun kolmen vuoden takaiset kuvat Hangosta ovat myös ikisuosikkejani. Iiriksen ja Supparin kuvista en edes aloita ;)


Löytyykö sinun puhelimestasi kuvia, jotka ovat ja pysyvät?





tiistai 14. marraskuuta 2017

Hyasintteja ja katajanoksia




Kausivaloja en ole vieläkään ripustanut (monesta päätöksestä huolimatta), mutta ensimmäiset hyasintit nappasin ostoskoriini viime viikonloppuna. Raukat joutuivat olemaan paperikassin pohjilla pari ensimmäistä päivää. Muistin ne kyllä, mutten yksinkertaisesti ehtinyt asetella niitä ruukkuihin. Ja melkoinen hätäratkaisu tuo tämänhetkinenkin kasvualusta on. Laitoin löytämäni mullanlopun ruukun pohjalle ja asettelin sipulit siihen. Tarkoitukseni oli peittää juuret sammalella, mutta koska sekin on ajanpuutteen vuoksi jäänyt metsään, ovat pikkuiset saaneet olla noine hyvineen. Ja jos totta puhun, minusta asetelma ei näytä hassummalta tuollaisenakaan!

Olen pitänyt hyasintteja parvekkeella niiden kasvuaikaa pidentääkseni. Hyasintithan viihtyvät parhaiten viileässä. Ohjeen mukaan ne pahastuvat vasta pakkaslukemista. Sääennuste lupaa nollan alapuolelle laskevia lukemia tuleviksi öiksi, joten taidan nostaa ne tänään illalla sisälle. Kun varsi saa lämpimässä enemmän mittaa, siirrän hyasintit korkeisiin lasiastioihin. Niissä ne saavat kasvaa kaikessa rauhassa ilman pelkoa siitä, että kaatuvat tai varsi katkeaa.

Seurakseen hyasintit saivat katajanoksan, jonka Iiris kiikutti minulle metsälenkillä. Siinäkin on jotakin jouluista, vai mitä olet mieltä?












torstai 9. marraskuuta 2017

Samastuin sorsaan






Enpä olisi koskaan uskonut tuollaistakaan otsikkoa kirjoittavani, tai tarttuvani tällaiseen aiheeseen, mutta pakko se on, koska lauantaiaamun pitkällä lenkillä samastuin sorsaan. Tuohon tekstin yläpuolella olevaan yksilöön.

Aamu aukeni vahvasti pilvisenä sekä sään että mielen suhteen. Takana oli huonosti nukuttu yö, enkä muutenkaan ollut parhaimmillani. Not even close. Lähimpiäni suojellakseni puin lenkkikamat päälleni ja lähdin kävelemään. Tai juoksemaan. Ihan mitä vaan tilanne vaatisi. Tavoitteenani oli kulkea niin pitkään ja sellaisella vauhdilla, että kiukku/ärsytys/harmitus/mikälie tipahtaisi matkasta tai ainakin onnistuisin väsyttämään sen puhekyvyttömäksi. Koska kyseistä tunnetta ei ollut kukaan aiheuttanut, oli täysin kohtuutonta purkaa sitä muulla tavoin.

Sopivasti juuri ennen lähtöäni alkoi sataa vettä. Sen sijaan, että se olisi harmittanut, vahvisti se lähtöpäätöstäni. Tiesin, että kotiin palatessani olisin ylpeä, jos en muusta, niin ainakin kurjan sään uhmaamisesta. Auringonpaiste olisi ollut aivan liian positiivinen juttu siihen tilanteeseen.

Starttasin liian kovalla vauhdilla. Tiesin sen heti alkuunsa, mutta jotenkin tuntui, että on mentävä ja kovaa. Juostava niin pitkään, että sydän hakkaa. Vietävä itsensä äärirajoille. Otettava muutama askel vielä senkin jälkeen, kun ei jaksa enää yhtäkään. Juoksu kun sattuu olemaan yksi parhaista tavoista kukistaa huono mieli ja ärsytys.

Tällä juoksukunnolla vauhdikkaat askeleet muuttuivat kävelyversioiksi kiukun ollessa vielä voimissaan. Sen sijaan, että olisi antautunut, se vain vahvistui siitä tosiasiasta, etten jaksanut edes juosta! Kiukku piti otteessaan, vaikken enää edes tiennyt, mikä harmitti eniten. Lisäksi sade taukosi ja pilviverhon raosta kurkkasi aurinko... Kehtasikin keskeyttää mielentilaani täydellisesti sopivan sadesään!

Juuri silloin silmiini osui tuo päätään siipiensä suojaan piilottava sorsa. Jos en paremmin tietäisi, olisin voinut vaikka vannoa, että sitä hävetti minun puolestani. Teki mieli tehdä sama. Piilottaa päänsä vaikka pensaaseen ja hävetä.

Kuinka turhasta ihminen välillä kiukutteleekaan. Ainakin minä. Toisinaan ihan ilman minkäänlaista syytä. Aina ei tietenkään tarvitse olla hyvällä tuulella ja hymyillä. Kiukuttaakin saa ilman, että siitä soimaa itseään. Rajansa kuitenkin kaikella.

Asetin sorsan puhelimeni näytölle taustakuvaksi. Muistuttakoon se minua siinä muutamasta jutusta aina tarpeen tullen.






keskiviikko 1. marraskuuta 2017

54 päivää




Ensi kuussa on joulu! Tällainen jouluhullu kuin minä hykertelee jo pelkästä ajatuksesta <3 Tässä vaiheessa on vielä helppo unohtaa kaikki siihen liittyvä sähellys, työ- ja muu kiire, ja vain nautiskella alkavasta himistelystä.

Tuntuu siltä, että viime viikolla pikavisiitin tehnyt lumipeite sai jokaisen jouluihmisen esille yhtäaikaa. Kaikki uskalsivat yhtäkkiä myöntää miettivänsä jo tulevaa suurta juhlaa. Joulutortut, -lehdet, -tähdet, kaikki ilmestyivät kuviin ihan hetkessä. Enää ei puhuta joulunaluspäivistä, ei edes -viikoista. Nyt puhutaan joulunaluskuukausista!


Itse paistoin ensimmäiset joulutortut äsken marraskuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Laitoin päälle hieman tomusokeria ja avasin ensimmäisen jouluisen sisustuslehden kannen. Kynttilänvalossa, tietysti. Kuin sattumalta kaapista tipahti jouluisen leikkokakun ohje. Joulukausivaloja en kuulemma saa vielä ripustaa. Lasketaanko ripustamiseksi se, jos laittaa valot maljakkoon tai hyllyn kulmalle..? ;)


Jouluinen pyörä on lähtenyt pyörimään, aamukampa viritelty!
Joko sinulle on käynyt samoin?


(Ylimmän kuvan lehti on Hus & Hem Julspecial.)






keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Muistathan myös oman kuppisi?

'You can't pour from an empty cup.
Take care of yourself first.'

Tällä tekstillä varustettu kortti osui silmiini tässä taannoin. Mietin sitä silloin hetken, mutta unohdin, kiire vei mennessään. Lopulta pysähdyin asian äärelle tilanteen pakottamana.

Aikaisin eilisaamuna, iloisen leikin keskellä, Iiris puraisi minua vahingossa sormeen. Pennun kulmahampaat ovat pienet, mutta terävät. Haava ei ollut iso, mutta yllättävän syvä. Vei pitkään, ennen kuin sain verentulon tyrehtymään. Ehdin jo miettiä, pitääkö lähteä tikattavaksi. Onneksi vuoto kuitenkin loppui ja tilanteesta selvittiin muutamalla laastarinvaihdolla ja hetkellisellä jomotuksella. Ja soitolla terveyskeskukseen. Tajusin nimittäin, että edellisestä jäykkäkouristusrokotuksesta oli hävettävän kauan aikaa...

Lähdin terveyskeskuksesta jäykkäkouristusrokote vasemmassa käsivarressa, influenssarokote oikeassa ja monta mietettä pääkopassa. Miten on mahdollista, että ihminen, joka ainakin omasta mielestään pitää suht hyvin huolta asioistaan, on unohtanut jotakin niinkin tärkeää kuin rokotukset?

Ajatus lähti seikkailemaan erilaisia polkuja pitkin. Tajusin laiminlyöväni omaa hyvinvointiani monella muullakin elämän osa-alueella.

Vuosittaisen hammastarkastuksen aikaan kalenterissani on lähes poikkeuksetta jotain tärkeämpää, kiireellisempää. Soitan vastaanotolle, kiitän kutsusta ja valitan, että olen estynyt. Hammaslääkärin ovi aukeaa vasta, kun särkee. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedostan suun hyvinvoinnin vaikutuksen terveydelle.

Vitamiineja on kaapit pullollaan, niitä en muista ottaa. Aina, kun asia nousee jossakin esille, täydennän (jo valmiiksi täysiä) varastoja, otan muutaman pillerin ja unohdan. Huomaan, että rutiinit auttavat tässäkin: jos otan vitamiinit säännöllisesti esimerkiksi aamiaisen yhteydessä, muistan tehdä sen. Mutta kappas, jo viikonloppu ja sen myötä erilainen aamu sekoittaa pakan. Vitamiinipurkit pölyttyvät kaapissa ja päätyvät lopulta vanhentuneina roskikseen, vaikka niidenkin merkityksen tiedostan, varsinkin näin pimeänä vuodenaikana.

Niin, siitä aamiaisesta sitten. Se jää nykyään arkisin syömättä. Kyllä, kokonaan. En kuulemma ehdi, väitän minä. Toki on totta, että aamut ovat erilaisia kuin ennen Iiriksen saapumista. Aikaisemmin pidin huolen vain itsestäni ja omasta lähdöstäni. Vain harvoin Suppari pyytää päästä ulos niin aamutuimaan. Iiris kuitenkin tykkää aikaisista heräämisistä ja jos sisäsiistiksi haluamme opetella, on ulos lähdettävä. Koska aamuun mahtuu niin paljon muitakin aktiviteetteja, on aamupala se ensimmäinen, joka vauhdissa tipahtaa pois. Aamupala on päivän tärkein ateria, kaikuu korvissa ja kaiuksi jää. Tästä virheestä maksan sitten illalla, kun hiilihydraattitankkaus alkaa.

Listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin, mutta nostan esille enää liikunnan. Uusin selitys liian vähäiselle treenaamiselle on ajanpuute. Koen, että illat jäävät liian lyhyiksi, jos töiden jälkeen lähden vielä lenkille tai salille. Välillä yritän "koirat joutuvat olemaan liian paljon yksin" -selitystä. Hah! Ne eivät kärsi siitä, jos olen työpäivän lisäksi tunnin pois kotoa muutamana iltana viikossa. Päinvastoin. Kiittävät vain, koska a) saavat ottaa sillä välin rauhassa nokoset ja b) leppoisaa, hyvinvoivaa emäntää on paljon kivampi totella.

Ylin kuva on tässä kohtaa mielestäni aika paljonpuhuva. Suuntia on kaksi, jokainen saa valita omansa itse. Syitä jonkun asian tekemättä jättämiselle löytyy aina, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka moni selityksistä on tekosellaisia. Muistetaan samalla, että yllättävän pienilläkin valinnoilla voi olla suuri merkitys.

Jaksamme pitää huolta toisista vasta, kun voimme itse hyvin.





sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vastaleivottuja sämpylöitä, olkaa hyvä!


Jotain kumman taikaa vastaleivotussa leivässä on. Tuoreen leivän tuoksu valtaa koko kodin. Kuuman, vasta uunista tulleen leivän päälle sulaa nokare voita ihan hetkessä. Odottaa pitäisi, jäähdytellä hetken, puhallella edes, muttei malta!

Mikään leipä maailmassa ei maistu yhtä hyvältä kuin äidin tekemät sämpylät, mutta lähelle pääsevät nämä kaurahiutalesämpylät, joita olen leiponut muutamana viikonloppuaamuna himistellessäni.

Sämpylät valmistuvat todella helposti ja nopeasti. Ohje on siis juuri sopiva sellaiseen aamuun, jona et ollut edes ajatellut leipovasi. Mitään sen kummempia kommervenkkejä ei tarvita, ihan perusaineksia ja hetki ylimääräistä aikaa. Ohje on alunperin otetty Myllyn Paras -nettisivulta.

KAURAHIUTALESÄMPYLÄT

1/2 l vettä tai maitoa
50 g hiivaa
5 dl kaurahiutaleita
1/2 rkl suolaa
1/2 dl siirappia
n. 7 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
50 g sulaa voita tai margariinia

Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen. Lisää kaurahiutaleet. Jätä seos lämpimään paikkaan noin 20 minuutiksi (esim. kulho lämpimään vesialtaaseen).

Kun seos kuplii, lisää loput aineet ja alusta pehmeäksi taikinaksi. Leivo taikina heti sämpylöiksi ja kohota liinalla peitettynä lämpimässä paikassa.

Paista 225 asteessa 10-12 minuuttia.

Itse tein sämpylät veteen. Kuivahiiva toimi kohottajana oikein hyvin. Kuten aina sämpylöitä tehdessäni, vähensin jauhomäärää huomattavasti. Pidän pehmeistä sämpylöistä, joten en yleensä pyörittele sämpylöitä vaan nostan pieniä taikinakasoja lusikalla peltille. Näin taikinan voi huoletta jättää liian löysäksi.
Viime viikonloppuna lisäsin taikinaan porkkanaraastetta, kerran aiemmin kuivattuja karpaloita. Tänään piti heittää joukkoon siemeniä, mutta unisena unohdin. Hyvin toimivat ilmankin!

Leppoisia leivonta- ja herkutteluhetkiä!






perjantai 20. lokakuuta 2017

Fall breeze and autumn leaves








Tiedän. Olen juuri sellainen bloggari, joka vuosi toisensa jälkeen tekee postauksen vuodenaikojen vaihtumisista. Viime syksynä kirjoittelin mietteitäni kuluvasta vuodenajasta mm. täällä ja täällä. Olen juuri sen ihmistyypin edustaja, joka vielä lähestyvän neljänkympinkin kynnyksellä fiilistelee ensilunta, ensimmästä pakkasaamua, leskenlehteä, jäidenlähtöä. Toivon, ettei se piirre häviä minusta koskaan. Oikeastaan uskon sen vain vahvistuvan. En nimittäin oikein ymmärrä, miksi ihmiset harmittelevat esimerkiksi kesän vaihtumista syksyksi. Miksi harmitella jotakin, jota ei voi muuttaa? Syksy tulee joka tapauksessa, joten sen sijaan, että inhoaisimme koko ajatustakin, voisimme etsiä siitä alkuun vaikka yhden positiivisen puolen.  

Tällaisina päivinä, kun aurinko on hellinyt aamusta alkaen aina laskuunsa asti, on helppo rakastaa syksyä. Kelpaa siinä kulkea hymyssä suin, kääntää kasvonsa lämpöä kohti, kerätä tervettä punaa poskiin ja nappailla valokuvia matkansa varrelta. Mutta entäs sitten, kun vaakatasossa vihmovat syyssateet jatkuvat päivästä toiseen? Mitenkäs suu silloin laitetaan? Sekin riippuu vähän katsontakannasta. Jos olen autoton ja joudun kävelemään töihin, ei paljoa naurata. Ripsiväri on poskilla jo kotipihassa, eivätkä vaatteet ehdi kuivua kunnolla koko päivän aikana. Lisäksi...

Ei, muuta huonoa en sadesäästä oikeastaan keksikään. On totta, että koirat ovat ulkoilutusten jälkeen kuin uitetut koirat, mutta kyllähän ne siitä kuivuvat. Ihana keltainen sadetakkini ja polveen asti ylettyvät kumpparit hoitavat hommansa ulkoiluttajan suhteen. Oma aika -juoksulenkit tuntuvat parhailta juuri sadesäällä. Kun suurin osa lenkkipolkuja kuluttavista kansalaisista päättää sään olevan liian surkea ulkoiluun, on mahtavaa olla juuri se yksi hullu, joka uhmaa sadetta ja tuulta.

Voisin luetella tähän muitakin syksyn positiivia puolia, mutta mitä niitä kertailemaan. Kynttilät, villasukat, kirjat ja viltit on lueteltu jo moneen kertaan. Jokaisella on omat juttunsa, jotka vuodenajoissamme eniten miellyttävät.

Mitä sinä rakastat syksyssä eniten?












lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihan lähellä






Sopivasti juuri tänään, alkavan syysloman kunniaksi, meillä nukuttiin ensimmäiset pitkät yöunet sitten Iiriksen saapumisen. Toki tyttö touhuili tänäänkin omiaan jo aamuviideltä, mutta nukahti pian uudelleen. Onneksi Iiris on jo sen verran iso, että hänet uskaltaa päästää hetkeksi pois näköpiiristä ilman, että täytyy itse nousta ja lähteä perään. Vielä pari viikkoa sitten tein niin, kun oli epäilyttävän pitkään hiljaista. Aina löysin Iiriksen pötköttelemästä Supparin pedistä :) Ei hän kauaa omilla teillään viivy vaan tepsuttelee pian takaisin makkariin.

Mietin eilen illalla kaksi suunnitelmaa valmiiksi tälle aamulle. Aamulle, jonka luulin muiden aamujen tapaan olevan hyvinkin aikainen. Toisen suunnitelman toteuduttua meillä olisi nyt banaanileipää. Toinen olisi vienyt minut treenaamaan salille tai lenkkipolulle. Mahdollisuus pitkiin uniin vei kuitenkin voiton näistä molemmista. Vaikka rakastankin kotoilua pimenevissä, sateisissa aamuissa niin univelan lyhentäminen oli kuitenkin paras tapa aloittaa loma. Niinpä me tytöt nukuimme puoleenpäivään asti!

Ensimmäiset viikot Iiris nukkui ihan minussa kiinni. Varmisteli, pieni, että pysyn lähellä. Nykyään hän kuitenkin nukahtaa usein jo vähän kauemmas, yleensä sängyn jalkopäähän. Niin viime yönäkin, mutta aamu-unensa hän torkkui ihan lähellä <3 Voiko parempaa ollakaan?

Pitkät unet takasivat sen, että olen virkeämpi kuin moneen viikkoon. Kävin treenaamassa, nyt on sen banaanileivän vuoro.

Leppoisaa lauantai-iltaa sinullekin!