lauantai 31. joulukuuta 2016

Vain eläimiä(kö)




Toissapäivänä bussissa matkatessani kuuntelin edessäni istuvan pariskunnan keskustelua uudenvuodenaatosta. Tai oletin heidän puhuvan aatosta, koska puheenaiheena olivat raketit ja niiden ampuminen. Kun alkoi selvitä, että toisella heistä oli vankka aikomus aloittaa rakettien paukuttelu suht suuressa mittakaavassa jo eilen, aatonaattona, katsoin parhaaksi laittaa luurit korville ja jatkaa matkustamista musiikin tahdissa. Paukkuaran koiran omistajana tiesin avautuvani aiheesta ja lausuvani pariskunnalle pari valittua lausetta, jos jatkan kuuntelua yhtään sen pidemmälle (avautuminen ei ehkä olisi ollut huono ratkaisu, mutta tilanne vaikutti siltä, ettei siitä olisi juuri ollut apua). Viimeinen lause, jonka kuulin ennen kuin sain peitettyä korvani kyseiseltä keskustelulta, oli "Ei niistä tarvi välittää, ne on vain eläimiä!"

Verenpaine suht tapissa suljin silmäni ja yritin ajatella kaikkea kaunista ja hyvää, kun bussi yhtäkkiä pysähtyi. Ympärillämme oli pilkkopimeää, pelkkää metsää tien molemmin puolin. Ehdin jo miettiä bussin hajonneen, kun kuljettaja ilmoitti aloittavansa kadonneen kissan etsinnän ja pyysi siihen apua meiltä matkustajilta. Yksi bussista vajaat 200 kilometriä aiemmin pois jäänyt matkustaja oli kotonaan huomannut kissankuljetuslaatikossa olevan kahden sijasta vain yksi karvainen matkustaja. 

Nousin tippa linssissä penkistä ja aloin tutkia bussin lattiaa miettien sitä poloista kissaa ja sen omistajaa, joka ei tiennyt yhtään, missä lemmikkinsä on. Samalla olin hurjan iloinen noin paristakymmenestä kanssamatkustajastani (jopa siitä vain eläimiä -miehestä) sekä bussikuskista, jotka kiersivät laillani ympäri linja-autoa ja toistelivat kis-kis. Yhtäkkiä meillä kännykäntuijottajilla ja luurit päässä matkaavilla olikin yhteinen missio. Yhtäkkiä tuppisuu suomalainen jutteli avoimesti toisten ihmisten kanssa ja pohti, olisiko kissa päässyt livahtamaan ulos kenenkään huomaamatta jollakin aiemmista pysäkeistä. 

Etsintämme katkaisi bussikuskin puhelimen pirinä. Pieni karkulainen oli löytynyt Tampereen bussivarikolta! Se oli ollut kopassaan vielä omistajansa vaihtaessa bussia ja lähtenyt omille teilleen vasta matkan loppuvaiheessa. Siellä se odotti Matkahuollon väen seurassa omistajaansa. Tarina sai onnellisen päätöksen.

Loppumatkan päivittelimme huojentuneina, kuinka hieno juttu kissan löytyminen oli ja kuinka yksi jos toinenkin meistä olisi jäänyt pohtimaan kissan kohtaloa, jollei se olisi selvinnyt matkan aikana. Vähäsen meitä myös huvitti se, miten olimme kontanneet pitkin lattioita ja kutsuneet kissaa. Joka tapauksessa yksi pieni eläin oli saanut meidän kaikki (jopa sen vain eläimiä -miehen!) liikkeelle. 




Haluaisin lopettaa tämän postauksen kertomalla vain eläimiä -miehen tajunneen tapahtuneen jälkeen, etteivät lemmikit ole "vain eläimiä" vaan monelle hyvin rakkaita, tärkeitä perheenjäseniä. Sitä en kuitenkaan voi tietää, koska en rohjennut kysyä. Aina voin kuitenkin toivoa :)

Samalla toivon myös, että oma pieni, paukkuarka koiramme ja kaikki sen kohtalotoverit lajiin, ikään ja kokoon katsomatta selviävät tämänpäiväisestä paukkuttelusta suht kunnialla ja joutuvat kärsimään siitä vain sen kahdeksan tuntia, joiden aikana ampuminen on laillista.

Rauhallista vuodenvaihdetta kaikille!








perjantai 30. joulukuuta 2016

Lettiliinu






Niin kauan kuin muistan äitini on kutsunut minua ja siskoani lettiliinuiksi, kun hiuksemme ovat olleet letitettyinä. Joulupäivän juhlin siis lettiliinuna. Ihana pikkusiskoni suostui ehdotukseeni tehdä hiuksilleni jotakin ennen kuin lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä ja anoppini luona järjestettävää joulupäivän illallista. Esitin toiveen letistä, muuten annoin siskolle vapaat kädet. Näin hieno kampauksesta tuli! 

Jaksan yhä uudelleen ja uudelleen ihmetellä siskoni taitoa tehdä hiuksille, sekä omilleen että toisten, lähes mitä tahansa. Hetken hän katselee Pinterestistä löytynyttä esimerkkikuvaa ja alkaa sitten väkertää. Eikä siihen välttämättä tarvita edes erillistä ohjetta. Kampaus syntyy vaikka telkkaria katsellessa. On taito tehdä jotakin pala palalta, sen enempää lopputulosta suunnittelematta. 

Kovasti yritin kysellä, miten kampaus etenee, mutta sain joka kerta saman vastauksen: "Näet sitten."

Seuraavia ohjeita noudattamalla kampauksestasi pitäisi tulla suurinpiirtein omani kaltainen:

1. Tee sivujakaus, ota otsalta sopiva määrä hiuksia ja tee niihin jatkoletti. Letitä latvoihin asti.
2. Kietaise loput hiukset niskaan ponnarille, kierrä se itsensä ympäri ja kiinnitä pinneillä. Mitä pidemmät hiukset, sen useampi kierros. Jätä latvat roikkumaan vapaasti.
3. Kierrä letti ponnarista syntyneen nutturan ympärille ja kiinnitä pinneillä.
4. Tupeeraa latvat kevyesti, kiinnitä osa pinneillä niskasta, jotta kokonaisuudesta tulee siisti.

Sanovat, ettei vanha koira opi uusia temppuja. En usko kyseiseen väittämään, joten ehkä annan mahdollisuuden sillekin ajatukselle, että harjoittelemalla saattaisin itsekin onnistua tässä... Kokeilen ainakin!

Kiitos, rakas siskoni, kampauksesta. Ja kaikesta muustakin <3








tiistai 27. joulukuuta 2016

Milloin joulunaika päättyy?






Olen kuullut tänä syksynä monesti, useammin kuin kertaakaan aiemmin, ihmisten puhuvan kausivaloista jouluvalojen sijaan. Itsekin tykästyin kausivalot-nimitykseen. Sen varjolla uskalsin alkaa ripustella valoja sinne tänne huomattavasti aiemmin kuin menneinä vuosina. Jouluvaloja käytetään jouluna, mutta kausivalot saavat loistaa koko pimeän ajanjakson. Varsin näppärää!

Tänään aloin miettiä joulun loppumista. Tiedän, että joidenkin mielestä joulu saa pisteen tapaninpäivänä, ja onhan se virallisestikin joulunpyhistä viimeinen. Luin muutamasta blogista, kuinka joulu pistetään pakettiin tapaninpäivän iltana ja sen jälkeen aletaan valmistautua kevääseen, odotella ensimmäisten hempeän väristen tulppaanien ilmestymistä kukkakauppoihin. Apua, en ole ollenkaan valmis! Haluan nauttia tästä hetkestä, rauhoittua tähän! Kevät on vielä niin kaukana ja saakin olla. Eikö vain oltaisi hetki tässä, eikä aina odottamassa jotakin?

Sitten hoksasin, että kausivalojen lisäksi olen käyttänyt toistakin ilmaisua, joka vapauttaa minut tästä dilemmasta. Paljon useammin kuin joulusta, olen puhunut joulunajasta. Jopa korteissamme toivottelin läheisillemme ihanaa joulunaikaa. Joulu olkoon ohi tapaninpäivänä, joulunaika jatkukoon! Joulukukkammekin, hyasintit, jouluruusu ja amaryllis, ovat ehdottomasti sitä mieltä, että joulu on kaikkea muuta kuin taakse jäänyttä elämää. Hyasintit ovat vasta aukeamassa, kiitos sen, että siirsin ne reissumme ajaksi parvekkeelle. Jouluruusussa on enemmän nuppuja kuin auenneita kukintoja. Ja hei, kaksivanaisen amarylliksemme sipulin pinnalta nousee kolmas vana!


Toki jokainen tekee, kuten parhaaksi näkee. Ymmärrän niitäkin, jotka haluavat kaiken pimeyden ja sateen keskellä siirtää ajatuksensa valoisampiin aikoihin. Laskea päiviä, jos nyt ei ihan juhannukseen, niin edes pääsiäiseen. Jossakin vaiheessa teen itsekin niin. Vielä en ole valmis edes yrittämään. Ainakin reilun viikon verran meillä syttyy liekki adventtikynttilään, kuusi koristaa olohuonetta ja joulukukat saavat kerätä kaiken huomion. Kattellaan muuta sitten kevvväämmällä ;)






maanantai 26. joulukuuta 2016

Jatkukoon joulu









Rauhaisaa joulunaikaa sinulle, rakas lukijani.

Näitä olen odottanut. Näitä aamuja. Joulun aamuja, joina saan himistellä muiden vielä nukkuessa. Tunnelmoida kynttilöitä, kuusta, hiljaisuutta. Miettiä, kuinka onnekas olenkaan, kun saan olla juuri tässä ja näin, näiden ihmisten kanssa. Miettiä mennyttä, olla sen enempää suunnittelematta tulevaa. Kiitollisena rauhoittua tähän. 

Aattoaamun himistelyhetkeen sain parasta mahdollista seuraa. Ulkona oli vielä pilkkopimeää, kadun kaikki muut talot nukkuivat, kun äitini kanssa heräsimme puuron keitolle. Silmät sikkuralla katsoimme toisiamme ja hymyilimme. Lapsuudenkotini jouluaatto oli alkanut. Seurasi ahkeraa supattelua ja hissuttelua, kun yritimme toimia mahdollisimman hiljaa. Suppari-koira tosin oli meidän laillamme innoissaan aattoaamusta, se seilasi edestakaisin keittiön ja oman sänkynsä väliä. 

Kahdeksan jälkeen ilmoille kajahti perinteinen herättelylaulumme Jouluaatto on nyt herttainen. Sen myötä nekin, jotka olivat vielä teeskennelleet nukkuvaa, saivat luvan nousta sängystä. Kohta kaikki keittiön tuolit olivat varattuja. Olimme pitkästä aikaa koolla koko perhe <3







Ahkeraa herkuttelua, lenkkeilyä vesisateessa, hiljentymisen hetkiä, saunomista, kirkkoreissuja, kippurassa nauramista. Kaikkea sitä ja niin paljon muuta mahtui joulumme ensimmäiseen päivään. 

Varsinaisena jouluaamuna yllätimme itsemme ja toisemme: heräilimme vasta aamun valjettua. Oli aika syödä aamupala, pakata laukut ja matkata takaisin Helsinkiin jatkamaan joulua. 

Mieheni lapsuudenkodin joulussa on luonnollisesti minulle vielä uusia juttuja. Oli ihana kuunnella, kuinka anoppini muisteli lastensa kanssa jo taakse jääneitä juhlia. Joulupäivän illallinen alkoi perinteisesti anoppini isoisän kirjoittamalla rukouksella. Vaikka lapsuudenperheidemme jouluiset tavat ja tottumukset eroavat toisistaan jonkin verran, yksi asia niitä yhdistää vahvasti: rakkaus perinteitä kohtaan. 

Yllä olevat kuvat ovat miksaus molempien kotien jouluista. Punaista ja kultaa. Lapsuudesta asti tutuksi tulleita koristeita. Tonttuja, joita ilman takanreunus ei näytä jouluna miltään. Puurokattilakynttilää, jonka oma äitini muistaa jo omasta lapsuudestaan. Kaikki ne, kaikki me, teimme yhdessä tämän joulun. 


Onneksi joulu jatkuu edelleen! Tänään meillä on vuorossa rennompi päivä, josta valtaosan aion viettää pyjamassa. Ehkä katson jonkun elokuvan ja/tai korkkaan yhden pukin tuomista kirjoista. Ihastelen saamiani lahjoja, herkuttelen. Rauhoitun ja huilaan. 

Nautitaan kaikki heräilevästä tapaninpäivästä!










perjantai 23. joulukuuta 2016

Tunnelmapaloja



Kaksi viimeistä luukkua avaamatta, kaksi yötä jouluun. Uskomatonta, että siitä on vuosi, kun viimeksi pohdin täällä blogin puolella, miten mahdotonta näinä viimeisinä joulua edeltävinä öinä on mennä nukkumaan. 

Heräsin tänä aamuna puoli neljän aikaan, enkä saanut enää unta. Jos joskus niin jouluna sisäinen lapseni ottaa minusta vallan. En kerta kaikkiaan malttanut enää nukahtaa uudelleen. Kaikki edessä oleva ihanuus pyöri päässä, joten nousin ylös, sytyttelin kynttilät, hipsin ympäriinsä villasukissani ja aloin hieman suunniteltua aiemmin noudattaa periaatetta "Kun on joulu, saa yölläkin syödä." ;) Ei siis ihme, että nyt, puolenyön aikaan, vähän väsyttää. Mies ja koira ovat jo unten mailla, minä sen kun fiilistelen. 



Viimeisetkin lahjat on kääritty pakettiin, osa toimitettu jo saajilleenkin. Omankin kuusemme alle on kertynyt niin hurja määrä lahjoja, että pistää miettimään, kuka täällä on ollut noin kiltti!




"Herkkua on siinä monenlaista, mooooneeenlaista." Sinne tänne sirotellut konvehdit, tryffelit ja pähkinät toimittavat osaltaan koristeiden virkaa. Suklaiset lumimantelit ovat ehdotonta herkkuani. Vievät voiton konvehdeista mennen tullen, jos minulta kysytään. Onneksi tämä kulhollinen oli lahja miehelleni, en kehtaa napsia kaikkia heti.



Mitäs pidätte näistä lumiukkopipareista? Syötävän suloisia, mielestäni. Ei, ovat aivan liian suloisia syötäväksi! Sopivat juuri tähän jouluun, kun kaikelle lumiselle on ehtinyt käydä noin. Jos haluat itse kokeilla tehdä näitä, laita piparin päälle puolikas Fazerin Vihreästä kuulasta, pursota sokerikuorrutetta päälle, paina pieni kolmio oranssinvärisestä marmeladista tai vastaavasta nenäksi ja anna kovettua kylmässä. Lisää sen jälkeen silmät ja kädet.


Loppuun vielä kuva joulun ehdottomasti cooleimmasta lahjapaketista. Sen saaja on Suppari-koiramme rakkain ystävä Luca-labbis. 

Jaahas, vuorokausi vaihtui juuri. Periaatteessa on siis jo täysin luvallista avata se toiseksi viimeinen luukku, eikö niin? ;)





maanantai 19. joulukuuta 2016

Vaikka vain vähän valkoista




Lumi.

Se puuttuu listasta, johon kokosin joulutunnelmani luojia. Tajusin sen vasta tänään, kun luin edellistä postaustani. Valkoista joulua en maininnut, vaikka se on yksi iso toiveeni joka vuosi. Unohdus johtunee todennäköisesti siitä, että mustiin jouluihin on ollut pakko alkaa totutella vuosien varrella. Toki lähivuosina on ollut valkoisiakin jouluja, onneksi, mutta tuntuuko jostakusta muustakin siltä, että mustat ovat enenemään päin?

Saimme ensilumen Helsinkiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa marraskuussa. Kaikki tiesimme, ettei se tullut jäädäkseen, vaikka toivoimme (minä ainakin) toista. Muutaman päivän kuluttua se suli pois, eikä ole sen koommin samassa mittakaavassa näyttäytynyt. Ehkä siksi nautin jokaisesta maisemasta, jota luonto on edes jotenkin värjännyt valkoiseksi.

Vietimme mieheni kanssa kivan päivän kaupungilla viime lauantaina. Poikkesimme tontun tehtävissä myös Löylyssä. Astuessamme sisään lämpimään, glögiltä ja erilaisilta brunssiherkuilta tuoksuvaan saliin totesin, että olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Ulkona puhaltava navakka tuuli, suurista ikkunoista näkyvä sankka sumu ja pieni tihkusade vain korostivat sisätilojen tunnelmallisuutta. Löyly oli jouluasussaankin kaunis, niin sisältä kuin ulkoa. Sisätiloja en viitsinyt sen enempää kuvata, halusin antaa brunssilaisille ruokarauhan. Sen verran oli kuitenkin pakko pyörähtää terassilla, että ikuistimme takkini, joka sointui lähes täydellisesti yhteen ympäristönsä kanssa. Terassin puu"lattia" näytti silmissäni erityisen kauniilta valkoisuutensa vuoksi, vaikka eihän tuo taida oikeastaan edes lunta olla...


Eilen vietimme jokavuotista joulujuhlaa yhdessä mieheni lähisuvun kanssa. Juhlista lisää myöhemmin, yllä kuitenkin yksi todiste siitä, että maassa todellakin on ollut jotakin valkoista. Ei paljoa, koska minäkin uskalsin sipsutella korkokengissä, mutta sen verran, että sanoa saa ;)


Tämän päivän aikana se vähäkin valkoinen on sulanut pois, ainakin täältä Helsingistä. Lämpötila on reippaasti plussan puolella ja tihkusade vauhdittaa sulamista. Siinä, missä Suppari-koira vielä eilen viiletti lumessa keppiä hakiessaan, oli äsken vihreääkin vihreämpi nurmi. Melkoinen ihme saa siis tapahtua, että saamme valkoisen joulun.

Onneksi jouluisen tunnelman luojista moni on lopulta tärkeämpi kuin se, minkä värinen maisema on. Saan monta rakasta lähelleni, pääsemme vaihtamaan kuulumisia, nauttimaan kiireettömyydestä, muistelemaan vanhoja ja luomaan uusia muistoja. Yritetään siis olla murehtimatta siitä, mille emme mitään voi, ja ollaan kiitollisia kaikesta ympärillä olevasta ihanasta.

Leppoisaa jouluviikkoa sinulle!




sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Järki ja tunteet jouluisessa ristiriidassa









Joululeivonnaisten tuoksu, glögikupponen, kaupunkien, kylien ja kotien jouluasut, kauneimmat joululaulut, salamyhkäiset kuiskailut, lahjapaperin rapina, hyasintin tuoksu. Nämä nousevat mieleeni ensimmäisenä, kun mietin, mistä joulutunnelmani koostuu.

Olen aina ollut, ja tulen toivottavasti aina olemaankin, vahvasti jouluihminen. Nautin lähes kaikesta jouluun liittyvästä. Joulukuussa pimeyskään ei haittaa, se kuuluu asiaan. Poltan kynttilöitä päivittäin ja annan ajatusteni pyöriä tulevassa juhlassa. 

Lapsuuden jouluihin liittyvät ne kaikkein rakkaimmat muistot. Valmistelimme joulua koko perheen voimin, siivosimme kodin lattiasta kattoon, leivoimme, teimme ruokia. Tietyt jouluvalmisteluperinteet ovat lähtöisin lapsuudestani ja kuljetan niitä rakkaudella mukanani edelleen. Esimerkiksi jouluaattoaamun puuronkeittohetkestä olette lukeneet useampaankin otteeseen :) Jotkut asiat kuuluvat jouluun, tuovat joulun tunnun. Se, mitä ne asiat kenenkin kohdalla ovat, onkin sitten eri juttu.

Viime keskiviikkona heräsin yhtäkkiä tajuamaan kalenterini olevan pullollaan yhtä sun toista lähes jouluaattoon asti. Eihän se minään yllätyksenä tullut, ihan itse olen jokaisen menon kalenteriini kirjannut. Yhdelle tärkeälle asialle en kuitenkaan ollut muistanut jättää tilaa. Joulu ei ole joulu ilman kunnon joulusiivousta! Siispä esitin miehelleni kysymyksen: Koska meillä siivotaan?! 

Vastaukseksi sain kaksi kysymystä. Toisessa mieheni pohti, miksi pitää siivota, kun olemme osan joulusta pois kotoa. Lisäksi hän halusi tietää, miksi siivoaminen pitää hoitaa kaiken muun kiireen keskellä, kun sen voi yhtä hyvin tehdä joulun jälkeen kaikessa rauhassa. 

Muistan järkeni yrittäneen työntää päähäni ehtotuksia siitä, että tuota voisi jopa miettiä. Yritykseksi jäi. Kaikki, mitä pystyin ajattelemaan, mahtui yhteen lauseeseen: JOULUNA KUULUU SIIVOTA! Ja kyllä, kantani tuli erittäin selväksi myös miehelleni monen perustelun kera. Siivousilta iskettiin kalentereihin ei niin kovin jouluisissa tunnelmissa.

Aloin kuitenkin miettiä asiaa. Mieheni kysymyksissä oli järkeä. Miksi kaiken kiireen keskellä on pakko siivota? Miksemme voi tehdä tavallista viikkosiivousta nyt ja suursiivousta sitten, kun siihen on hyvin aikaa? Siksi, että minun joulujeni yksi tärkeä palanen on joulusiivous. 

Tajutessani olleeni itsekäs lampsin valkoista lippua heilutellen mieheni luo tekemään uuden ehdotuksen. Mitä, jos minä siivoaisin kaikessa rauhassa lauantai-iltana sillä välin, kun mieheni on kavereineen katsomassa nyrkkeilyotteluita? Ehdotus otettiin aluksi hieman ihmetellen vastaan, mutta pienen keskustelun jälkeen mieheni ymmärsi lähtökohtani. Rauha oli laskeutunut. 

Kertoessani töissä tapahtuneesta yksi kollegani totesi neuvottelutaktiikassani olevan parantamisen varaa. Miksi yhteisestä joulusiivouksesta tuli yhtäkkiä vain minun projektini? Juuri siksi. Minun joulufiilikseni iso tekijä on siivous, mutten voi automaattisesti olettaa mieheni kohdalla olevan samoin. Hänelle joulu tulee ilman tuntikausien siivousurakkaa ja hikipisaroiden valumista. Minä kuitenkin haluan sen syystä tai toisesta vuosittain kokea. Tajusin jopa, etten haluaisi antaa joulusiivousta edes siivouspalvelun käsiin, haluan tehdä sen itse. Nämä syyt olin kertonut edellisiltana myös miehelleni. 

Täällä nyt sitten istun tyytyväisenä vastasiivotussa, puhtaalta tuoksuvassa kodissa. Kynttilät palavat, hyasintti tuoksuu, Michael Bublekin toteaa, että It´s beginning to look a lot like Christmas. Ja mikä parasta, meillä myös tuntuu joululta <3