sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Joulunajan jossittelua




Jos pitkästä aikaa nukkuu kunnon yöunet. Seitsemän auvoisaa tuntia ilman ainuttakaan heräämistä. Jos aamulla ensimmäisenä alkaa hymyilyttää, kun mieleen palaa monta hauskaa hetkeä edellisillan pikkujouluista. 

Jos lopulta nousee sängystä, ottaa voitaikinan sulamaan ja paistaa joulutorttuja aamupalaksi. Jos syötyään päättää mennä takaisin peiton alle nukkuakseen vielä reilun tunnin ajan.



Jos pukee iltapäivällä lämpimästi päälleen ja suuntaa perinteiselle viikonlopun kahvi- ja teekupposelle Villa Nokkoseen, missä kaikenlaiset uudet jouluihanuudet täyttävät hyllyt. Jos ulkona oleviin kransseihin on satanut hippusen verran kevyttä pakkaslunta. 



Jos kotiin palattuaan ripustaa ensimmäistä kertaa elämässään paperitähden omaan ikkunaansa. Jos kietoo pikkuriikkiset valot sypressin ympärille ja vie sen parvekkeen pöydälle valaisemaan yhdessä kynttilöiden kanssa. Jos juuri samalla hetkellä alkaa sataa hiljalleen lunta.

Jos iltapalan jälkeen avaa Netflixin ja katsoo kauan odotetusta Gilmoren tytöt -sarjasta ensimmäisen jatko-osan. Sen talvisen, jouluisenkin. Jos koko puolitoistatuntisen ajan koira kuorsaa kainalossa.

Jos kaikki tämä mahtuu yhteen päivään, voiko ensimmäistä adventtiaan kutsua muuksi kuin tunnelmalliseksi?







maanantai 21. marraskuuta 2016

Keep calm and bake pies



Sanovat itsekehun haisevan. Haiskoon, kehun silti. Ovat nimittäin aivan ehdottomasti kauneimpia minun rypyttämiäni riisipiirakoita ever!

Hyvä ystäväni tuli seurakseni viime perjantaina. Tarkoituksenamme oli unohtaa arjen kiireet, vaihtaa kuulumiset, juoda pari lasia glögiä ja pitää vanhat kunnon piirakkatalkoot. Onnistuimme kaikissa tavoitteissamme, osan ylitimmekin ;)

Sateinen ja pimeä ilta tarjosi juuri sopivat puitteet talkoille. Ikkunoihin piiskaava sade ei haitannut yhtään, päinvastoin, se loi kotoisan tunnelman. Aloitimme tuttuun tapaamme puuron valmistamisella. Istua kökötimme hellan ääressä ja hämmensimme vuorotellen. Niin, ja joimme glögiä. Vaikka olemme molemmat keittäneet kymmeniä kattilallisia riisipuuroa elämämme aikana, iski jälleen epäluulo: onko maitoa sittenkin aivan liikaa riisimäärään nähden? Ei ollut, ei tälläkään kertaa. Puuro paksuuntui juuri sopivaksi tätä ohjetta noudattaen:

2 l täysmaitoa
n. 4,5dl huuhdeltua puuroriisiä
2 tl suolaa
voita

Kyllä, määrä on suuri! Tarkoituksenamme oli käyttää osa puurosta piirakoihin ja jättää loput aamuksi. Toisin kävi! Aamupala oli puuron verran köyhempi. 

Kirjoittaisin tähän mielelläni ohjeen myös taikinan tekoa varten, mutta kuten kaikilla hyvillä leipureilla, myös ystävälläni on salaisuutensa. Mitä taikina sisälsi ja missä määrin, en tiedä varmuudella. Eikä taida tietää ystävänikään, sen verran fiilispohjalta tuo tuntui taikinoita tekevän ;) Ja kuten fiiliskin, myös taikina oli erittäin onnistunut. Jokainen versio siitä.

Yhteistyössä oli voimaa, kun ystäväni kaulitsi taikinan ja muotoili siitä piirakoille pohjia, minun hommakseni jäi täyttäminen ja rypyttäminen. Sitten vaan kuumaan uuniin noin kymmeneksi minuutiksi. Joillakin on tapana sivellä uunituoreet piirakat voisulalla, me jätimme tämän vaiheen tekemättä. Oikein hyviä ovat silti, ja himpun verran kevyempiä.

Ja niin nättejä, voi että, ovat nättejä! ;)









perjantai 18. marraskuuta 2016

Uusia alkuja




Oletko sinä koskaan tehnyt päätöksiä, jotka alkavat ensi maanantaina? Tai ensi kuussa? Kuulutko meihin, jotka näkevät jokaisen alkavan vuoden isona uutena mahdollisuutena?

Elämä on täynnä uusia alkuja. Jokainen uusi päivä on uusi alku, monesti se vaan jää tajuamatta. Elämän juna kulkee, suuntaamme töihin, töistä kotiin, tutut rutiinit vievät mennessään, ketä minnekin.

Jokaisella meillä on unelmia ja haaveita, uskallan väittää. Arjen keskellä tuntuu kuitenkin monesti siltä, että niiden toteuttaminen, niitä kohti lähteminen, on jossakin kaukaisuudessa, "sitten, kun". Tutut rutiinit, niin turhauttavia kuin ne välillä ovatkin, tuovat jonkinlaista turvaa, jota on vaikea lähteä rikkomaan. Rohkeus ei riitä. 

Isojen unelmien toteuttaminen lähtee kuitenkin monesti liikkeelle pienin askelin. Niiden askeleiden ottaminen on tärkeää jo sinänsä. Se, että ylipäänsä lähtee eteenpäin, tuottaa iloa ja mielihyvää huolimatta siitä, pääseekö loppujen lopuksi perille. "Journey is just as important as the destination". Matka on ihan yhtä tärkeä kuin määränpääkin. 


Tavoitteen ei tarvitse olla valtavan suuri, monia askeleita vaativa. Pienilläkin muutoksilla voi olla valtava merkitys. 

Olen maistellut uusia makuja.
Olen tarttunut hetkeen.
Olen ajatellut hyvää toisesta.

Muun muassa tällaisiin kohtiin Unelmieni vuosi -kalenterin tekijät, Merja Pesonen ja Frida Steiner, toivovat minun merkitsevän rastin ensi vuonna näihin aikoihin. 

Askel kerrallaan rennommaksi, onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi, iloisemmaksi, rohkeammaksi, avoimemmaksi, omaksi ihanaksi itseksesi.

Juuri näin.

Joko Unelmieni vuosi -kalenteri on sinulle tuttu? Itse tilasin sen kuukausia sitten luettuani siitä ensi kertaa Fridan Koti kaupungin laidalla -blogista. Kalenteri on täynnä Fridan ottamia upeita kuvia. Lisäksi sivuilta löytyy ajatelmia ja elämänviisauksia sopivalla huumorilla höystettynä. Jokaisen kuukauden kohdalle on jätetty tilaa myös omille ideoille ja päähänpistoille, viisaille ja vähemmän viisaille. Kalenterin lopussa oleva aarrekartta kertoo valmistuttuaan siitä, millasta elämäni on, kun unelmani on totta.


Itse aion kääräistä pari tällaista joululahjapakettiinkin... :)














tiistai 15. marraskuuta 2016

Mistä on suloiset synttärit tehty?




                              Halauksista, suukkosista,
                              henkseleistä, hamosista,
                              ystävistä, tuttavista,
                              herkuista kaikenkattavista.
                              Ihanista kaksosista,
                              onnellisista vanhemmista.
                              Niistä on suloiset synttärit tehty.




Pystyitkö selaamaan kuvia tänne asti hymyilemättä? En minäkään. En, vaikka olen nähnyt nämä jo monen monta kertaa. Näitä söpöläisiä ei yksinkertaisesti voi katsella vakavalla naamalla. 
Viime lauantaina vietimme heidän yksivuotissynttäreitään. 

Meidän vieraiden saapuessa juhlapaikalle sankarit olivat vielä umpiunessa. Varmistivat kunnon päiväunilla, että jaksavat juhlia koko iltapäivän. Siirtymisiä sylistä toiseen, haparoivia ensiaskeleita, lahjojen ihmettelyä, kynttilöiden puhaltelua, leikkimistä ja niin paljon muuta mahtui heidän ensimmäiseen syntymäpäiväjuhlaansa. Hienosti jaksoivat kumpainenkin!

Tarjoilupöytä notkui herkuista ja kaiken kruununa komeili kaksikerroksinen kakku, jota koristivat pienet kilpa-autot. Kuten tarjoilu, myös koristelu noudatti pastellista värimaailmaa. Minäkin muuten haluan tuollaisen I believe in unicorns -koristenauhan! 





Juhlista kotiin palatessamme mietin, miten ainakin joillakin asioilla tässä maailmassa taitaa olla tarkoituksensa. Sillä, että vaihdoin työpaikkaa juuri sinne ja silloin kuin vaihdoin. Ja sillä syksyisellä illalla, jona syvennyin juttelemaan uuden kollegan kanssa kaikesta siitä, mikä meitä yhdistää. Ilman näitä hetkiä ja päätöksiä emme olisi olleet lauantaina mukana juhlimassa, emmekä olisi tutustuneet muihin synttärivieraisiin, ihaniin ihmisiin, joiden kanssa olemme nähneet jo useampaan otteeseen. Ja mikä tärkeintä, emme olisi päässeet osaksi tämän perheen elämää. Perheen, joka on meille niin rakas.

Paljon onnea, pienet söpöliinit, tänään te täytätte kokonaisen vuoden <3




























lauantai 12. marraskuuta 2016

Erin ja Ted vaaleanpunaisessa paketissa




Jotkut hetket ovat kauttaaltaan vaaleanpunaisia, prinsessamaisia, hattaraisia ja hempeitä. Tänä aamuna löysin itseni sellaisesta hetkestä, kun paketoin kummityttömme ensimmäistä syntymäpäivälahjaa. Aamu oli vielä hämärän peitossa, kun sytytin kynttilät, aloin rapistella sellofaania ja tehdä rusetteja vauvanvaaleanpunaisesta lahjanarusta. Siitä samasta, jolla koristelimme auton, kun kaappasimme kummityttömme ja hänen veljensä äidin omille baby shower -kutsuilleen. Nyt silloiset masuasukit ovat olleet ilonamme muutamaa päivää vailla vuoden. Jo vuoden! 

Löysin Ugg Erin-ensiaskelkengät jo kesällä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, söpöläisiä ei yksinkertaisesti voinut jättää kaupan hyllylle. Toin ne mukanani kotiin ja jätin odottamaan sopivampaa vuodenaikaa. Lopulta tänä aamuna etsin kengät vaatehuoneen kätköistä ja liitin osaksi pakettia. 

Muutama viikko sitten kuulin kummityttömme ihailleen itseään pari vuotta vanhemmalla pikkutytöllä ollutta käsilaukkua. Siitä se ajatus sitten lähti ja johti Ted Bakerin luo. 

Lahjaa täydensi vielä pipo. Vaaleanpunainen, kuinkas muuten? 


Pääsette mukaan ihanille pastellinsävyisille 1-vuotisjuhlille, kunhan saan käytyä läpi kaikki kameran kuvat ja valittua parhaat päältä. Kuvia kertyi useampi sata, niin monta hienoa hetkeä juhla sisälsi. Pienten päivänsankareiden ja heidän onnellisten vanhempiensa lisäksi kuvia löytyy ainakin herkullisesta tarjoilupöydästä, kauniista koristelusta, lahjojen availusta ja uuden pulkan testauksesta! Alkuviikolla palaamme siis vielä näihin juhlatunnelmiin.

Huomenna aamulla hyppään junaan ja juhlinta sen kun jatkuu, kun onnittelulaulun kohteena on oma isä <3 Nyt nukkumaan!

Hyvää yötä.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Tunnesyistä


Kaksi mukillista kuumaa glögiä, muutama neuvoa antava suklaakonvehti ja hirveä sotku.

Projekti Vaatehuoneen päivitys on ollut käynnissä jo pitkään. Olen käynyt vaatepinot läpi monesti ja joka kerralla olen päättänyt laittaa muutaman vaatteen kierrätykseen. Silti huomaan lähes päivittäin harmittelevani sitä, ettei pinojen alimpiin edelleenkään koske kukaan, koskaan. Käytän muutamaa päällimmäistä vaatekappaletta, muut vain ovat ja odottavat vuoroaan, jota ei taida koskaan enää tulla. Ainakaan minun aloitteestani. Kannatan kierrätystä, joten miksi ihmeessä vaatehuoneeni päivitys ei onnistu?!

Tunnesyistä:

-pusero, jonka ostin ensimmäisiä treffejämme varten
(virhevalinta, toisin kuin treffikumppani),

-äidiltä saadut sukat, joiden kärkiosassa on kuva maailman suloisimmasta ampiaisesta. Sisko sai apinaversiot
(vuosien varrella kulahtaneet ja nukkaantuneet),

-tunika, joka oli päälläni parhailla kevätjuhlajatkoilla ever 
(so last season),

-hame, johon on kirjailtu kukkia. Rakastin sitä, rakastan edelleen
(rakastan ehkä, mahdu en),

-villapaita, jonka neuloin omin pikku kätösin 15-vuotiaana. Silloin, kun Toni Nieminen hallitsi mäkihyppymaailmaa suvereenisti ja oli aivan yli-ihana
(mahdun vähän liiankin hyvin...).

Minkä näistä pystyisit muka itse hylkäämään??
En minäkään. Sinne jäivät edelleen. 

Tiedän konmarituksen olevan päivän sana, mutta jotenkaan en tunne sitä omakseni. Onneksi keksin kuitenkin tavan, jolla onnistuin karsimaan vaatteista ne, jotka omaavat sen kuuluisan "tätä saatan ehkä vielä joskus käyttääkin" -leiman. Olen monesti kuullut ajattelutavasta, jonka mukaan kaikista vaatteeista, jotka ovat jääneet käyttämättä vuoden, kahden verran, kannattaa luopua. Pyrin noudattamaan kyseistä ideologiaa. Erottelin sellaiset yksilöt käyttövaatteistani ja pakkasin laatikoihin. En kuitenkaan aio roudata niitä kierrätykseen samantien vaan vien joksikin aikaa varastoon (surprise, surprise, my darling husband...). Sieltä voin sitten käydä pelastamassa jotakin, jos ikävä ja yllättävä käyttötarve kuitenkin iskee ;) 



Vaikka yhdenlaiset tunnesyyt hidastivat projektin etenemistä, toisenlaiset palkisivat ahkeruudesta ja päättäväisyydestä: voi, miten ihanan tilavalta ja jollain lailla raikkaaltakin vaatehuone nyt tuntuu! 

Tällaista täällä tänä lumituiskuisena maanantai-iltana! 



lauantai 5. marraskuuta 2016

Pakollinen ensilumipostaus



Ensilumi on vuosittain mielestäni niin kiva juttu, että se ansaitsee ihan oman postauksensa. Viime keskiviikkona se meille tänne Helsinkiin satoi, tai oikeastaan tuiskasi, melkoisen tuulen saattelemana. Samaisen päivän iltalenkillä totesin, että nautitaan tästä kauneudesta nyt, huomenna on taatusti luvassa loskaa. Kuinka väärässä olinkaan! Ihana valkoinen maisema odotti meitä seuraavanakin aamuna ja on tehnyt niin jo kolme kokonaista päivää! Eihän tuota vielä ihan kinoksiksi asti ole kertynyt, mutta kyllä se silti valaisee ja ilahduttaa. Ainakin minua ja samanmielisiäni. Sekä tuota koiraamme, kuten kuvista varmasti huomaa :)


Teimme tänä aamuna lenkin läheiseen saareen. Mieheni kanssa lähinnä fiilistelimme talven tuntua samalla, kun koiraneiti juoksi innoissaan kepin perässä. Vilpoinen tuuli varmisti sen, että posket olivat punaiset kotiin palattuamme. 

Lumimaiseman innoittama, ja naapurien esimerkkiä seuraten, ripustin lenkin jälkeen joulutalvivalot parvekkeelle. Siinä vaiheessa päivää lumista maisemaa kirkasti ihana auringonpaiste! Melkoista luksusta, sanoisin: lunta ja aurinkoa tässä vaiheessa vuotta. Marraskuun pimeys ja ankeus voi siis olla jotain ihan muutakin, ainakin hetkellisesti :) Ja nyt, kun ilta on jo pimeä, lähiparvekkeita valaisevat kauniit, pienet, kirkkaat valot. Joskus olen ollut sitä mieltä, että joulutalvivalojen aika on vasta vähän myöhemmin, mutta olen kääntänyt kelkkani asian suhteen. Koskas, jos ei pimeimpään aikaan? Vaikka aurinko välillä paistaakin, on päivän valoisa aika juuri nyt kuitenkin todella lyhyt. 

Huomiseksikin ennustavat lumisadetta. Näillä näkymin lähdemme siis huomenna iltalenkille tuoreisiin lumihankiin. Nyt mennään kuitenkin vielä näillä vanhoilla ;) Toppatakki päälle, pipo syvälle päähän ja koiramuru kainaloon! Me lähdemme myöhäiselle kävelylle! 


Hyvää yötä ja leppoisaa sunnuntaita <3





keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Suloinen sunnuntaibrunssi







"Tervetuloa sunnuntaibrunssille kera kuohuvan sunnuntaina 30.10." 

Näin luki kutsussa, johon niin mielelläni vastasin kyllä! Muutama vuosi sitten kävin melko useastikin nauttimassa eri ravintoloiden brunsseista. Se oli mielestäni mukava tapa nähdä kavereita ja viettää rauhallista aamupäivää, joskus iltapäivääkin, viikonloppuisin. Lähiaikoina brunssit ovat jääneet aikomuksen tasolle, joten siksikin ilahduin niin suuresti tästä kutsusta. Kaiken lisäksi brunssin järjesti ihana naapurimme, joten pääsin samalla tutustumaan häneen ja muutamaan muuhun taloyhtiömme naiseen. Kyllä, kutsu esitettiin vain naisille, mutta ei huolta, miehillä on omat suunnitelmansa ;)

Kuten kuvista näkyy, tarjolla oli toinen toistaan herkullisempia suolaisia ja makeita tarjottavia. Kynnys vastakutsun esittämiseen nousi huomattavasti, kun näin tarjoilupöydän :) Tuttuja herkkuja yhdistettynä uusiin makuyhdistelmiin, nam! 

Yhdeksi suosikikseni nousi jalalliseen lasiin kauniisti annosteltu tyrniposset, jonka päälle oli ripoteltu tyrnimarjoja ja granaattiomenan siemeniä. Makea posset ja kirpeät marjat sekä siemenet sopivat loistavasti yhteen. Eikä pelkästään hyvää vaan terveellistäkin! Samalla opin myös uutta: en nimittäin tiennyt, että tyrnin happo saa aikaan kerman hyytymisen, joten liivatetta ei tarvita lainkaan!

Porkkanapiirakat olivat saaneet päälleen herkullisen punajuuritahnan, lämpimien croissantien sisältä löytyi vuohenjuustoa ja viikunaviipaleita. Ihan tuttuja herkkuja erikseen, mutta en minä keksisi yhdistellä... Onneksi on nyt nämä kuvat, joihin voin palata, kun seuraavan kerran mietin tarjottavia. Varastan ihan pokkana hyvät ideasi ja myönnänkin sen, Anne <3




Melkein kolmen tunnin ajan tutustuimme ja vaihdoimme kuulumisia herkuttelun ja kippistelyn ohessa. Lähtiessämme saimme vielä mukaamme pienet eväsrasiat, joihin oli pakattu maistiaiset perheiden mies- ja lapsiväelle. 

Oli niin mukavaa!

Suuri kiitos ihanalle emännälle sekä herkutteluseuralaisille! Jatkoa seuraa :)