maanantai 17. lokakuuta 2016

Mitä, jos antaisinkin elämäni olla?


Syksy on monelle tietynlaista uudelleensyntymisen aikaa. Kun illat pimenevät ja kaupunki hiljenee, meidät valtaa "Mitäs nyt sitten?" -vaihe. Sen seurauksena alamme suunnitella: kielikursseja, valokuvaustaitojen kehittämistä, vähintään neljä valmista neuletta, kodin sisustuksen uusimista, laihduttamista. Just to name a few. 

Halu kehittyä on ilman muuta positiivinen asia. Se tunne, kun huomaa syttyvänsä jonkin uuden opettelusta, on huikea. Itse innostun jo suunnitteluvaiheesta! Muutama vuosi sitten aloitin espanjan kielen opiskelun. Olin ihan fiiliksissä, kun painoin Ilmoittaudu kurssille -painiketta. Lopultakin olin saanut aikaiseksi sen, mistä olin kauan haaveillut. Kuin alakouluiässä konsanaan innostuin uudesta oppikirjasta, kun suuntasin kirjakauppaan sitä ostamaan. Vihon, melkein kynänkin, piti sointua kirjan kannen värimaailmaan. Perhoset tekivät uutta lentelyn maailmanennätystä vatsassa, kun ensimmäinen tunti oli alkamassa. Kävelin määrätietoisen näköisenä pitkin Kallion katuja varmana siitä, että löydän oikeaan paikkaan ajoissa. Löysinkin. Lisäksi löysin itseni tilanteesta, josta olen aina nauttinut, vaikka inhoankin sitä. 



Tutusta ja turvallisesta on välillä tärkeä irtautua ja haastaa itsensä tekemään jotakin uutta. Mutta rajansa kaikella.



Sosiaalinen media on tänä syksynä tehnyt minulle kepposet. Olen antanut sen ajaa minut siihen uskoon, että KAIKKI tekevät KAIKKEA uutta, opettelevat uusia taitoja ja osallistuvat kaikkeen mahdolliseen. Niinpä minäkin sitten! Nyt on muun muassa kameran F-arvot hallussa ja tiedän, että pariton on kuvassa parillista parempi. Vähitellen olen kuitenkin alkanut jäädä suunnitteluasteelle, tai oikeastaan sen jalkoihin. Enää en saakaan juttuja valmiiksi, osa jää aloittamatta. Huomatessani, etten enää innostu edes uuden odotuksesta tai sen suunnittelusta, tajuan, että on aika hiljentää tahtia. 


Vain asettamalla tavoitteita voi löytää itsensä periltä. Tänä syksynä aion aina välillä pysähtyä ja keskittyä nauttimaan niistä asioista, joiden kanssa olen jo nyt päässyt määränpäähän. Kyllä, kaikissa niissäkin voin kehittyä edelleen, mutta mitä sitten? Mitä hyötyä on jatkuvasta eteenpäin porhaltamisesta, jos ei välillä pysähdy, taputa itseään olalle ja totea, että "Hienosti tehty tähän asti!"? Sen sijaan, että otan tavoitteeksi uuden kielen oppimisen, asetankin matkalle välietappeja: kuinka siistiä onkaan, kun seuraavan kerran Espanjaan matkatessani osaankin esitellä itseni maan omalla kielellä! Sekin riittää, koska en vielä osaa... Espanjan kielen kurssini jäi nimittäin yhden oppitunnin mittaiseksi, koska nurkan takaa yllätti muutto ja iso elämänmuutos.

Tätä se on, muutosta koko elämä, niin hyvässä kuin välillä vähemmän hyvässä, suunniteltua tai suunnittelematonta. Mitä, jos välillä pysähtyisimme kuitenkin huomaamaan, että loppujen lopuksi juuri nyt ja juuri näin on aika hyvä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.