sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Hyvää yötä ja kaunista päivää Hotel Croatiassa

Lupasin viime postauksessani kertoa hotellista, jossa majoituimme kesälomareissullamme. Huomasin, että itse rakennuksesta tuli loppujen lopuksi otettua melko vähän kuvia, mutta ehkä näiden avulla saa jonkinlaisen käsityksen paikasta :)



Hotelli Croatia kuuluu Adriatic Luxury Hotels -ketjuun. Se sijaitsee upealla paikalla korkean mäen päällä aivan Cavtatin niemen kärjessä. Korkeuserot ovat melkoiset, joten hotellia ei suositella liikuntarajoitteisille. Lähimpään rantaan on 50 metriä ja pikkuruiseen keskustaan 800 metriä. Suuren kaupungin tunnelmaan päästäkseen voi matkustaa Dubrovnikiin, joka on vain 20 kilometrin päässä. Matka lähimmältä lentokentältä hotellille kestää autokyydillä kymmenisen minuuttia.






Hotellin herkullinen aamiainen tarjoillaan terassilla, jolta on upeat näkymät merelle ja vastarannalle. Aamupalaa syödessään voi seurata, kuinka toinen toistaan hienommat ja suuremmat jahdit lähtevät rannasta uusien saapuessa tilalle. Hotellista löytyy useita ravintoloita, pianobaari ja kahvila.



Hotellin alueella on ranta, jolle on valettu iso auringonottotasanne. Pihasta sekä spa-osastolta löytyy suuri uima-allas ja lastenallas. Kylpyläosastolla on lisäksi tarjolla erilaisia kosmetologi-, kampaamo- ja hierontapalveluja.




Hotellin piha-alueista, kuten sisätiloistakin, pidetään erittäin hyvää huolta. Kaikkialla on siistiä ja huoliteltua. 



Hotellin edustan kalliorinteeseen on valettu betonisia auringonottotasanteita sinne tänne. Jokaiselta tasanteelta löytyy aurinkovarjoja ja muutama tuoli, joille on mukava istahtaa nauttimaan auringosta ja maisemista. Tuulen ollessa liian voimakas, hotellin henkilökunta jättää tuolit ja varjot turvallisuussyiden takia tuomatta. 

Ylhäältä hotellilta pääsee rantaan asti portaita pitkin. Jos rappusten ravaaminen alkaa käydä voimille/hermoille, voi hypätä pienen golf-kärryä muistuttavan menopelin kyytiin. Niitä kulkee edestakaisin hotellin pihan ja altaan välillä aina aikaisesta aamusta iltamyöhään.




Hotellia ympäröivän pinjametsän reunoilla kulkee polku, jota pitkin lenkkeillessä pääsee nauttimaan huikeista maisemista. Pudotus on melkoinen, joten tarkkana saa olla, ettei kompastele polun poikki kulkeviin puiden juuriin. Suurimman osan matkasta reitti on kuitenkin hyväkuntoinen ja kokonaisuudessaankin ihan turvallinen. 
Jos sää ei suosi, voi lenkkeilyn sijaan käydä reippailemassa hotellin kuntosalilla.


Sinulle, joka pidät rauhasta ja leppoisasta tunnelmasta, arvostat siisteyttä ja puhtautta, et vaadi vauhdikasta yöelämää, etkä harmistu jokapäiväisestä portaiden ravaamisesta, voin lämpimästi suositella hotelli Croatiaa Cavtatissa :)


















perjantai 28. lokakuuta 2016

Kun pilvetkin olivat sydämen muotoisia



En uskaltanut edes miehelleni tunnustaa, että minua itketti. Ajattelin, että pitää minua ihan hömppänä! Melkoinen herkistelijä olen ollut aina, mutta koskaan aiemmin uuden paikan kauneus ei ollut saanut minua kyynelehtimään. 

Kun Cavtatin kylän lahdenpoukama aukeni ensimmäistä kertaa ilta-auringon valaistuksessa silmieni eteen, olin sanaton. Tiesin heti, ettemme olisi voineet valita parempaa kesälomakohdetta. 







Adrianmeren puhdas vesi, sanomattoman kaunis ympäristö, leppoisat ja ystävälliset ihmiset, aurinko. 
Kroatia varasti sydämeni kerta heitolla. Matkaan lähtiessämme jännitimme "vähän" säiden puolesta, ennusteet kun olivat mitä olivat (lue: sadetta luvattu viikon jokaiselle päivälle siihen asti, kunnes paluulentomme Suomeen lähtisi). Onneksi ennusteet ovat vain ennusteita. Saimme kyllä sadettakin, mutta pääosin nautimme poudasta ja lämmöstä, auringostakin. 

Cavtatin kylä heräili vasta talviuniltaan, kun sinne kesäkuun alussa saavuimme. Kroatiassa kiireisin kesäsesonki alkaa vasta kesäkuun puolessa välissä, jolloin viimeisetkin ravintolat avaavat ovensa. Emme silti kokeneet jäävämme mistään paitsi, päinvastoin. Saimme nauttia paikan kauneudesta ja vieraanvaraisuudesta, siitä oikeasta tunnelmasta, kun joka paikka ei vielä pullistellut turisteista. 





Kävelimme viikon aikana kymmeniä kilometrejä. Reippaina turisteina teimme jopa muutaman juoksulenkin ;) Vastapainona kaikelle reippaudelle löhöilimme rannalla ja hotellin altaalla, herkuttelimme paikallisilla herkuilla, istuskelimme ja juttelimme tuntikausia, nukuimme pitkiä öitä. Parasta akkujen latausta ever! :)


Melkoinen kaukokaipuu iski näitä kuvia selatessani. Kaiken tämän pimeyden, harmauden ja sateen keskellä tuntuu houkuttelevalta palata ajatuksissa hetkeksi kesään. Ja onneksi viikonloppu, lasillinen kuumaa glögiä, kynttilät ja ikkunoihin hakkaavat sadepisarat luovat ympärille omanlaistaan tunnelmaa. Eivät ne toki aurinkoa ja lämpöä korvaa, mutta toimivat oikein hyvänä lohtuna :)  




Kirjoittelen viikonlopun aikana vielä lisää hotellista, jossa yövyimme ja jota voimme lämpimästi suositella.

Siihen asti, lämpöisiä ajatuksia perjantai-iltaasi :)



















maanantai 24. lokakuuta 2016

Talvisia ajatuksia



Yksi varmoista syksyn merkeistä on kesäpaikan peitteleminen talviunille. Kuluva syksy on säiden puolesta ollut tähän asti aivan huikea, mutta kalenteri kertoo silti korutonta kieltään, talvi on tulossa. Jälleen oli siis aika siirtää pihakalusteet talvisäilöön ja suojata kaikki mahdollinen kovilta syysmyrskyiltä ja vedenpinnan nousemiselta. Lehtiäkin piti päästä vähän harjaamaan ja haravoimaan, ihan vain tunnelman vuoksi.



Syystalkoissa on aina tietynlaista haikeutta. Mökkimme ei ole talviasuttava, joten seuraavaan mökkiaamuun heräämme vasta ensi kesänä. Juuri nyt ajatus tuntuu hurjan kaukaiselta, vaikka oikesti kesä on täällä taas nopeammin kuin osaan edes kuvitella. 

Onneksi kesäpaikkaamme on talvikaudella yhtä lyhyt matka kuin kesälläkin. Jos hurja kaipuu iskee, voimme lähteä sinne fiilistelemään vaikka vain pieneksi hetkeksi. Kiertää pihan, tutkia jälkiä hangella, kuunnella merta, ihmetellä sitä kaikkea rauhaa. Jos lumimäärä pysyy maltillisena, pääsemme ehkä ajamaan pihaan saakka. Jos ei, auton voi jättää turvallisen matkan päähän ja kahlata lopun matkaa umpihangessa. Kyllä hätä keinot keksii :)




Yksi rakkaimmista talvikauden mökkiperinteistämme on sytyttää tuli kivilaiturilla olevaan vanhaan grilliin ja paistaa siinä makkarat. Viime talvena tämä onnistui tammikuussakin! Grillin sytyttäminen asettaa omat haasteensa, mutta se onkin koko homman hauskuus! Eihän se makkara miltään maistuisi, jos se tuosta vain paistuisi ;) Siinä sitten istutaan rinta rinnan toppavaatteet päällä, mies, koira ja minä, talvisella piknikillä. 

Kovalla pakkasella grillaaminen jää, silloin pakkaamme evääksi kuumaa juotavaa, kaadamme sitä mukeihin, jotka asettelemme laiturin lumiselle kaiteelle. Istumme lämpimien vilttien alla niin kauan kuin tarkenemme, katselemme talvista merenselkää ja muistelemme kesää.




Yhtäkkiä alkoikin tuntua siltä, ettei se talven tulo ole ollenkaan hassumpi juttu! :)














keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Matosta lattiaan


Kuvat on otettu kaksi vuotta sitten muuton jälkeisenä päivänä. Monet esineet ovat myöhemmin löytäneet uuden paikan, mutta värimaailma on edelleen sama.

Jos joku kysyisi minulta, millainen on ollut makuni sisustuksen suhteen viimeisen kymmenen vuoden aikana, saisi hän vastaukseksi melko pitkän selvityksen. Siinä, missä joku pystyy sanomaan olevansa skandinaavisen selkeyden kannalla jonkun toisen rakastaessa runsautta ripauksella maalaisromantiikkaa, joudun minä toteamaan elämäni kotien olleen melko erilaisia keskenään. On ollut jyrkänkin mustavalkoista, jota on seurannut harmaa ja luumu safarikuosilla terästettynä (apua!). Kaksi edellistä, ja nykyinen kotimme, ovatkin sitten jo enemmän toistensa näköisiä. Voisiko siis sanoa sisustusmakuni löytyneen? :) Pääosin vaaleaa ja melko yksinkertaista, siinä se kiteytettynä.

Miehelläni ja minulla on melko yhteneväinen maku sisustuksen suhteen. Joitakin eroavaisuuksia toki on, mutta tähän asti olemme päässeet niistä hyvin yhteisymmärrykseen. Toisin sanoen mieheni on antanut periksi ;). Poikkeus vahvistaa kuitenkin säännön, tässäkin. 

Matto.

En tiedä, johtuuko Instagramissa ja Pinterestissä näkemistäni kuvista vai mieheni ehdottomasta eistä asian suhteen, mutta tahtoisin olohuoneeseemme The Maton. Sen, joka on KAIKILLA. Tiedäthän? Sen valkoisen, johon on "piirretty" mustalla vinoruutuja.

Olohuoneemme mattotilanne on ollut muutoksen kourissa siitä asti, kun kävi näin. Ensiksi olohuoneemme lattiaa kokeili vierashuoneen matto, mutta se ei oikein istunut uuteen paikkaansa. Yritin ehdotella, josko kävisimme ihan vain katsomassa sitä valkomustaa. Sain edelleen kieltävän vastauksen. Lopulta löysimme hyvän ehdokkaan, jota lähdimme ostamaankin, ja meille tuttuun tyyliimme palasimme eri version kanssa kotiin.

Mieheni tykästyi uuteen mattoomme, mutta minä päädyin katselemaan sitä epäilevästi. Katselen edelleen. Mielestäni matto on liian samanvärinen lattian ja keittiön pöydän kanssa. Kun olohuoneen sohvakin toistaa samaa värimaailmaa, tulee kokonaisuudesta tunkkainen.

Mikä neuvoksi? Moneen hutiostokseen ei ole varaa ja silti tekisi mieli kokeilla jotakin uutta. Onneksi on olemassa blogeja, jotka tietämättään ratkaisivat tämänkin ongelman ainakin syys- ja talvikauden ajaksi. Sisustusunelmia-blogin Instagram-sivulta silmiini osui kuva, josta se ajatus sitten lähti: "jotakin uutta" muuttuikin joksikin vanhaksi!






Siinä se nyt kuulkaa on, viininpunainen yli 40 vuotta vanha matto! Alunperin se on ostettu mieheni huoneeseen hänen ollessaan pieni poika. Sen jälkeen se on kulkenut mieheni mukana kodista toiseen, kunnes päätyi meille tuomaan mukavan lämpöisen mausteen muuten niin vaaleaan sisustukseen. 

Mitäs tykkäät?











maanantai 17. lokakuuta 2016

Mitä, jos antaisinkin elämäni olla?


Syksy on monelle tietynlaista uudelleensyntymisen aikaa. Kun illat pimenevät ja kaupunki hiljenee, meidät valtaa "Mitäs nyt sitten?" -vaihe. Sen seurauksena alamme suunnitella: kielikursseja, valokuvaustaitojen kehittämistä, vähintään neljä valmista neuletta, kodin sisustuksen uusimista, laihduttamista. Just to name a few. 

Halu kehittyä on ilman muuta positiivinen asia. Se tunne, kun huomaa syttyvänsä jonkin uuden opettelusta, on huikea. Itse innostun jo suunnitteluvaiheesta! Muutama vuosi sitten aloitin espanjan kielen opiskelun. Olin ihan fiiliksissä, kun painoin Ilmoittaudu kurssille -painiketta. Lopultakin olin saanut aikaiseksi sen, mistä olin kauan haaveillut. Kuin alakouluiässä konsanaan innostuin uudesta oppikirjasta, kun suuntasin kirjakauppaan sitä ostamaan. Vihon, melkein kynänkin, piti sointua kirjan kannen värimaailmaan. Perhoset tekivät uutta lentelyn maailmanennätystä vatsassa, kun ensimmäinen tunti oli alkamassa. Kävelin määrätietoisen näköisenä pitkin Kallion katuja varmana siitä, että löydän oikeaan paikkaan ajoissa. Löysinkin. Lisäksi löysin itseni tilanteesta, josta olen aina nauttinut, vaikka inhoankin sitä. 



Tutusta ja turvallisesta on välillä tärkeä irtautua ja haastaa itsensä tekemään jotakin uutta. Mutta rajansa kaikella.



Sosiaalinen media on tänä syksynä tehnyt minulle kepposet. Olen antanut sen ajaa minut siihen uskoon, että KAIKKI tekevät KAIKKEA uutta, opettelevat uusia taitoja ja osallistuvat kaikkeen mahdolliseen. Niinpä minäkin sitten! Nyt on muun muassa kameran F-arvot hallussa ja tiedän, että pariton on kuvassa parillista parempi. Vähitellen olen kuitenkin alkanut jäädä suunnitteluasteelle, tai oikeastaan sen jalkoihin. Enää en saakaan juttuja valmiiksi, osa jää aloittamatta. Huomatessani, etten enää innostu edes uuden odotuksesta tai sen suunnittelusta, tajuan, että on aika hiljentää tahtia. 


Vain asettamalla tavoitteita voi löytää itsensä periltä. Tänä syksynä aion aina välillä pysähtyä ja keskittyä nauttimaan niistä asioista, joiden kanssa olen jo nyt päässyt määränpäähän. Kyllä, kaikissa niissäkin voin kehittyä edelleen, mutta mitä sitten? Mitä hyötyä on jatkuvasta eteenpäin porhaltamisesta, jos ei välillä pysähdy, taputa itseään olalle ja totea, että "Hienosti tehty tähän asti!"? Sen sijaan, että otan tavoitteeksi uuden kielen oppimisen, asetankin matkalle välietappeja: kuinka siistiä onkaan, kun seuraavan kerran Espanjaan matkatessani osaankin esitellä itseni maan omalla kielellä! Sekin riittää, koska en vielä osaa... Espanjan kielen kurssini jäi nimittäin yhden oppitunnin mittaiseksi, koska nurkan takaa yllätti muutto ja iso elämänmuutos.

Tätä se on, muutosta koko elämä, niin hyvässä kuin välillä vähemmän hyvässä, suunniteltua tai suunnittelematonta. Mitä, jos välillä pysähtyisimme kuitenkin huomaamaan, että loppujen lopuksi juuri nyt ja juuri näin on aika hyvä.