maanantai 22. tammikuuta 2018

Tulta, merta, nukkuvaa lasta ja...


Olet ehkä kuullut otsikon listan aiemminkin. Sanovat noiden kolmen asian olevan sellaisia, joita voi tuijottaa loputtomiin. Allekirjoitan jokaisen.

Lukuisat kerrat olen istunut lapsuudenkotini takan ääressä tuijottamassa liekkeihin. Mökkiterassin vanhassa grillissä palava tuli on aivan yhtä lumoava, sen olen todennut ilmiselvien kesäiltojen lisäksi esimerkiksi tammikuussa makkaranpaiston yhteydessä. Mökkisaunan puukiukaalla on sama vaikutus.

Viimeksi eilen totesin miehelleni meren olevan kaunis vuodenajasta riippumatta. Kesäpäivän auringonsäteet sinisellä ulapalla tai paksu sumu, joka muuttaa kaiken ympäriltään harmaaksi. Myrskyävässä meressä on oma taikansa. Sen rannalla tuntee itsensä niin kovin pieneksi. Tyyni vedenpinta on mindfulnessia parhaimmillaan. Meri, järvi tai joki, omalla laillaan mahtavia kaikki.

Nukkuvan lapsen rauhallisuus on jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki ympäriltä katoaa sitä ihaillessa.

Tässä vaiheessa alan miettiä, jatkanko sittenkään postaustani kohti sitä, minkä takia alunperin istahdin koneen ja kyseisen aiheen ääreen. Tänä iltana tämä kolmen tekijän lista sai nimittäin jatkoa. Tulossa on neljäs, yhtä koukuttava, yhtä rentouttava, muttei ollenkaan niin runollinen tekijä kuin edeltäjänsä. Kyseessä on nimittäin sulava pakastin! :) Saa nauraa, minuakin naurattaa.

Tajusin muutama tunti sitten, että jos tänä talvena aikoo käyttää ulkoilman pakkasasteita hyväkseen pakastimen sulatuksessa, on se varminta tehdä tänään. Sääennuste nimittäin lupaa harmillisen sateisia ja tammikuulle ihan liian lämpimiä kelejä. Siispä kysäisin varovasti mieheltäni töiden jälkeen, josko voisimme tehdä yhden kotihomman ennen illan löhöilyjä. En tiedä, kumpi oli kärsivämpi, mieheni ilme vai äänensävy, hänen kysyessään, mitä tarkoitin. Lupasin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin selvittää pakastimemme sulatusperiaate, minä vastaisin sisällön siirtämisestä parvekkeelle sun muusta. Ehdotus sai kannatusta, joten tuumasta toimeen.

Hetkessä mustikat, joita olikin tallessa ihanan paljon enemmän kuin muistin, ja muut pakasteet siirtyivät laatikoihin ja parvekkeelle. Napsautin pakastimesta virran pois ja ajattelin siirtyä sohvalle neulomaan viikonloppuna aloittamaani villapaitaa. Suunnitelma meni uusiksi miehen ilmestyessä keittiöön hiustenkuivaimen kanssa. Hän oli päättänyt vähän vauhdittaa sulamisprosessia! :) Jonkin aikaa seurasin föönailua, sitten nappasin vekottimen selvästi yli-innostuneen sulattelijan kädestä. Sulaminen oli jo hyvässä vauhdissa, vesi lirisi poistoputken alla olevaan astiaan ja pisarat pitivät omaa ääntään putoillessaan pakastimen pohjalle.

Älä kysy, mikä teki prosessista niin hypnoottisen, en osaa vastata. Älä myöskään leimaa meitä hulluiksi, älä ainakaan ennen kuin olet itse kokeillut ;) En tiedä, johtuiko pitkän työpäivän aiheuttamasta väsymyksestä vai mistä, mutta suht pitkän tovin istuimme keittiön lattialla vierekkäin ja vain katselimme. Pakastimen kylmyys viilensi keittiön, joten kietouduin lämpimään vilttiin ja vedin villasukat jalkaan. Ja vain tuijotin. Tuijotimme yhdessä. Muutaman sanan vaihdoimme silloin tällöin ja välillä mieheni oli pakko päästä vähän avittamaan jäitä irtoilussa. Yhtäkkiä olikin käynyt niin, että ruutuaika oli kohdannut voittajansa ;)

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme jo kolme vuotta ja häpeillen myönnän tämän olevan ensimmäinen kerta, kun tämä kotityö tuli tehtyä. Jokin tässä kokonaisuudessa kuitenkin vihjaa, että tästä tulee jokatalvinen perinne ;)

Iloista viikkoa sinulle! Nautitaan pakkasista, myös ulkona ;)






sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Voi meitä!



Vanha sananlasku kehottaa olemaan piilottamatta kynttilää vakan alle. Meillä suomalaisilla tuntuu kuitenkin olevan vahva taipumus tehdä juuri niin. Peittelemme ja ujostelemme tekemisiämme ja osaamisiamme syystä tai toisesta. Imemmekö "taidon" itseemme jo äidinmaidosta, malliopimmeko moisen vai opetetaanko meitä toimimaan niin? Siinäpä mielenkiintoinen tutkimusaihe!

Olen miettinyt asiaa monesti, tällä viikolla se nousi esille töiden parissa. Eräs työtoverini ehdotti, että esittelisin blogini, ja bloggaamisen ylipäätään, kollegoilleni yhden projektin yhteydessä. Kauhistuin ehdotusta, järkytyin suorastaan! Lupasin tehdä lähestulkoon mitä tahansa, kunhan kukaan ei mainitsisi sanallakaan blogiani isolle yleisölle.

Ja miksikö näin? Hyvä kysymys. Vastausta aloin sitten illalla pohtia. Bloggaamisesta on tullut minulle rakas harrastus. Olen mielestäni kehittynytkin siinä jonkin verran (huomaa kynttilän pikainen esiintulo tässä kohtaa, *tirsk*). Toivon, että blogini lukijamäärä on kasvusuunnassa ja minulla on monenlaisia suunnitelmia Kotonaisen tulevaisuuden varalle. Miksi silti punastelen joka kerta, kun joku kommentoi kirjoituksiani kasvotusten tai vaikka vain mainitsee lukevansa niitä?

Tässä onkin riittänyt pohdittavaa tälle viikolle. On varsin ristiriitaista toivoa blogille menestystä ja loistavaa tulevaisuutta samalla, kun lähestulkoon peittää kasvonsa aina aiheen noustessa esille.

Olen aina ollut äärimmäisen huono ottamaan kehuja vastaan. Vähättelen, vähintään punastelen. Pyydän vaihtamaan aihetta. Kerran sorruin jopa haistattelemaan henkilöä, joka kohdisti minuun kauniita sanoja. Siitä sainkin sitten kuulla vuosia jälkeenpäin, ja ihan aiheesta. Tämän episodin jälkeen opettelin toimimaan vastaavissa tilanteissa edes jotenkin järkevällä tavalla. Nykyään osaan jo kiittää kehujaani. Sen jälkeen vaihdankin sitten pikaisesti aihetta ;)

Otin jälkikäteen yhteyttä kollegaani ja pahoittelin voimakasta reaktiotani. Yritin selittää hänelle, miksi näin kävi ja käy joka kerta. Hän ymmärsi täysin. Samalla hän kertoi työskentelevänsä yhden huikean jutun parissa. Jutun, josta hän ei halua tehdä mitään numeroa... Niinpä. Totesimme molemmat olevamme vähän hulluja kynttilöidemme piilottelijoita.

Pyrin vastedes kiinnittämään asiaan huomiota. Sen sijaan, että alituiseen vähättelen itseäni ja korostan heikkouksiani, saatan joskus jopa myöntää olevani jossakin ihan hyvä!

Mites sinä? Tunnistatko itsesi tekstistäni? Onko sinullakin taipumus sortua itsesi aliarvioimiseen? Ja jos on, tyydytkö tilanteeseen vai liitytkö seuraani tekemään yhdessä asialle jotakin?



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Oodi ulkoilmalle



Flunssapöpö saavutti lopulta minutkin ja kaatoi pariksi päiväksi peiton alle. Tänään uskaltauduin jo pukemaan ulkovaatteet päälle vähän pidempää kuin nopeaa koiranulkoilutuslenkkiä varten. Vauhti ei päätä huimannut, ei todellakaan. Hipsimme menemään kaikessa rauhassa, kuten sunnuntaina kuuluukin.

Sääkin suosi hidastelua. Aurinko paistoi lähdes pilvettömältä taivaalta, oli tyyni, täydellinen pikkupakkaskeli. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että mieleni kohottamiseksi olisi tänään riittänyt paljon vaatimattomampikin sää. Jo se, että pääsin nauttimaan ulkoilmasta, tuntui mahtavalta! Ei tarvittu kuin kaksi päivää pelkkää sisälläoloa ja johan iski hirmuinen raittiinilmankaipuu. Kun on aina liikkunut paljon luonnossa, tulee ulkoilmasta lähes riippuvaiseksi.

Aloin taas joulun jälkeen kulkea työmatkani kävellen, joten kilometrejä kertyy päivää kohti reippaasti yli kymmenen, kun työmatkoihin lisää vielä koiralenkit. Joulua edeltäneet, viikkoja kestäneet, vesisadekelit jättivät meidät lopultakin rauhaan ja aamut ovat olleet toinen toistaan kauniinmpia. Pimeäähän vielä on, kun seitsemän aikaan aamulla kääntää nenänsä kohti työpaikkaa, mutta se, että ilma on kuiva, eikä maakaan enää hohda mustuuttaan, riittää piristämään aamun toisensa jälkeen.

Mikä parasta, kauniiden pakkassäiden ennustetaan jatkuvan! Luvassa on töiden osalta tiivis pariviikkoinen, onneksi työt ja koirat pitävät meikäläisen pihalla siitä huolimatta :)

Iloista alkavaa viikkoa!
















lauantai 13. tammikuuta 2018

Ihaninta kuivalle iholle



Talvi kuivattaa ihoa. Niin näköjään käy, vaikka kyseinen vuodenaika on pitkään ollut täällä pääkaupunkiseudulla totta vain kalenterin sivuilla. Elohopea ei ole laskenut nollan alapuolelle muutamaa päivää pidemmäksi ajaksi, mutta silti iho on reagoinut jo viikkoja. Onko syynä kuiva sisäilma, ilmastoinnit, tiedä häntä. Joka tapauksessa melko herkkä ihoni on jo selvästi talviasetuksilla. Meikinpoiston jälkeen kasvojen ihoa kiristää, vaikka puhdistustuotteeni ovat herkälle iholle tarkoitettuja. Pyrin kuorimaan ihoani säännöllisesti, mutta silti kuivia kohtia tulee hurjan herkästi.

Onneksi minulla on luottotuotteeni, josta sain vinkin viime talvena hyvältä ystävältäni, Sopusointuja-blogin Maaritilta. Okabon 100% Pure Argan Oil on vertaansa vailla. Kyseessä on sataprosenttisesti luonnonmukainen tuote, joka ei sisällä kemikaaleja, eikä parabeeneja. Öljy imeytyy nopeasti iholle ja saa ihon tuntumaan ihanan pehmeältä. Arganöljy sisältää runsaasti tehokosteuttavia ja ravitsevia ainesosia. Lisäksi sillä on antibakteerisia ominaisuuksia ja se suojaa ihoa vapailta radikaaleilta. Tuote sopii kaikille ihotyypeille, se on tuoksuton ja vegaaninen.

Tuotetta on saatavana sekä pumppupullossa että suihkeena. Itse käytän pumppupulloa ja tapanani on helliä ihoani öljyllä iltaisin. Näin tuote saa rauhassa imeytyä kasvojen ihoon yön aikana.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos sinäkin kärsit kuivasta ihosta, ja vaikket kärsisikään!




torstai 4. tammikuuta 2018

Kymmenen tapaa tappaa treenimotivaatio -sarja alkaa: 1. Aloita siitä, mihin viimeksi jäit


Tänään alkavassa sarjassa kerron omakohtaisia kokemuksia siitä, miten uudelleen heränneen treenikärpäsen pureman saa varmimmin parannettua. Kuinka pitää huoli siitä, ettei treenimotivaatio säily muutamaa päivää, enintään muutamaa viikkoa kauempaa vaan lopahtaa tasaisen varmasti?

Sarja on totuudenmukainen, sisältää otteita elävästä elämästä. Juttuja on höystetty hippusella hurttia huumoria ja kunnon kauhallisella vahvaa itseironiaa. Pyydän siis saada huomauttaa, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole provosoida kirjoituksillani ketään. Jos joku/jotkut kymmenestä kohdasta kolahtavat, tuntuu, kuin kirjoittaisin juuri sinun epäonnistuneesta treenikaudestasi, muistathan, että olen kokenut saman itse. Huomautan myös, ettei juttusarja koske niitä treenaajia, joille liikunta on elämäntapa. Parhaiten samaistut tulevaan, jos edellisestä kunnon treenistäsi on vähintään puoli vuotta aikaa. Toki sinä aktiivitreenaajakin saat seurata juttusarjaa, ilman muuta ja mielellään! Ehkä pystyt kuvittelemaan tilanteen, ehkä olet ollut siinä joskus itsekin.

Oletko valmis? Sitten aloitetaan:

1. ALOITA SIITÄ, MIHIN VIIMEKSI JÄIT

Joulukinkut ja -kalkkunat on syöty, vuodenvaihteen kohmeloista selvitty. On aika lunastaa tehdyt lupaukset! Ei siis muuta kuin salille, juoksemaan, ladulle, kuka mihinkin.

Muistele, mitä viimeksi teit kyseisessä paikassa ollessasi ja toimi täsmälleen samoin. Jos askelkyykkyjä pumpatessasi latasit painotangon päihin 15 kiloa kumpaankin, älä missään nimessä vähennä. Koska nyt treenataan!

Oleta, että juoksu kulkee yhtä kevein askelin kuin viime kesäkuussa, eivätkä sykemittarin ensimmäiset piippaukset jo tossuja jalkaan sitoessasi ole todennäköisesti merkki yhtään mistään.  

Luota myös siihen, että reisilihaksesi (ja hermosi) kestävät, vaikka latu on nollakelin ja juuri alkaneen vesisateen vuoksi niin liukas, ettei pitoteipeistä ole mitään hyötyä. Sanonta siitä, kuinka ainoa huono treeni on se, joka ei koskaan edes alkanut, lohduttakoon.

Kaikki kehitys alkaa siitä, että poistuu omalta mukavuusalueeltaan. Älä mieti sen enempää vaan usko vahvasti, että sillä tarkoitetaan juuri sitä, mitä olet tekemässä.





sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Tähtisadetta vuodenvaihteeseen



Jos vuodenvaihteen herkkupöydässä on tilaa vielä yhdelle tähdelliselle, suklaiselle makupalalle, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä ohjetta. Sen lisäksi, että valmistaminen on helppoa ja ainekset löytyvät suht varmasti leivontatarvikkeidesi joukosta, ovat nämä makupalat myös suussasulavan hyviä.


Suklaamuffinssit

100 g voita
2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
2 dl sokeria
1,5 tl vaniljasokeria
2tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1,5 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
2 dl suklaarouhetta

1. Sulata voi mikrossa, jäähdytä.
2. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään.
3. Sekoita voisula, munat ja jogurtti keskenään.
4. Yhdistä kuivat aineet voimunaseokseen.
5. Sekoita tasaiseksi, mutta älä vatkaa.
6. Nostele taikinamöykkyjä muffinivuokiin, muista jättää kohoamisvaraa!
7. Paista 175 asteessa noin 20 minuuttia.


Kuorrute (kreemi)

125 g voita
1 tl vaniljasokeria
n. 4 dl tomusokeria
1 rkl vettä

1. Pehmennä voi sähkövatkaimella notkeaksi.
2. Lisää vaniljasokeri.
3. Vatkaa tomisokeri voin joukkoon pienissä erissä.
4. Lisää vesi.
5. Vatkaa vielä hetki.

Anna muffinssien jäähtyä kunnolla ennen kuin kuorrutat ne. Itse valitsin koristeluun Dr. Oetkerin suklaarouheen ja maito- sekä valkosuklaiset tähdet. Dr. Oetkerilta löytyy myös mm. glitterkoristeita, jos tahdot vuodenvaihteen herkkupöytääsi oikein kunnolla bling blingiä ;)

Makoisaa vuodenvaihdetta Sinulle, ihana lukijani!







perjantai 29. joulukuuta 2017

Mitä tein, mitä en, mitä aion?



Vuosi 2017 alkaa olla siinä vaiheessa, että on aika katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Mitä päätöksiä tein vuosi sitten, mitkä niistä toteutin, mitkä jäivät toteuttamatta? Toisaalta on myös oikea hetki miettiä, mitä lupauksia/päätöksiä aion tehdä kohta alkavan vuoden varalle vai annanko moisen olla.

Löysin muistikirjasta vuosi sitten ylös kirjaamiani tavoitteita, päämääriä, joiden kanssa lähdin uutta kohti. Olin jo ehtinyt unohtanut koko kirjasen, ja hieman huvitti, kun löysin valitsemani lainaukset. Moni niistä liittyi treenaamiseen ja liikuntaan.
"Is it gonna be easy? No. Is it gonna be worth it? Yes."
Tämän ja monta vastaavaa löysin kirjan sivuilta.

No, treenasinko toivomallani ja päättämälläni tavalla? En. Hyvä päätös, toteutunut startti, ei päässyt alkua pidemmälle kertaakaan, vaikka yrityksiä oli useita. Kokeilin eri liikuntamuotoja, aloitin mielestäni maltillisesti, yritin tehdä kaiken, kuten kehoitetaan. Siltikään liikunnasta ei ole tullut samalla tavalla osa jokapäiväistä elämääni kuin mitä se oli vielä muutama vuosi sitten.

Luovutanko asian suhteen? Jätänkö liikunnan lisäämisen pois tavoitteiden listalta ensi vuoden osalta? En todellakaan. Poikkeuksena edelliseen on vain se, että tällä kertaa tavoite toteutuu. Tällä kertaa en haukkaa liian suurta palaa. Sen sijaan, että etsisin pussillisen uusia, otan käyttöön vanhan, hyväksi todetun konstin. Suunnitelmia sen onnistumiseksi on jo tehty, mutta niistä lisää myöhemmin. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että olen aika innoissani asiasta :)


Toinen päätökseni toteutui osittain. Se koski terveellisempää ruokavaliota. Herkuttelenko edelleen? Kyllä. En koskaan edes luvannut lopettaa kokonaan. Siihen ei ole tarvetta, enkä totta puhuen koe sitä edes järkeväksi. Se, mihin kuitenkin sorrun edelleen, on herkuttelun ja järkevän ruokavalion ajoittaminen. Jälleen kerran olen ollut joko/tai -tyyppi. Jos syön terveellisesti, kiellän itseltäni kaiken vähänkään epäterveelliseksi luettavan. Ja jos herkuttelen, en sitten juuri muuta teekään...

Tämäkin tavoite pysyy siis listallani myös vuonna 2018. Jatkan sen kuuluisan kultaisen keskitien  etsimistä näiden kahden "ruokailutottumuksen" välille. Tavanomaiselle herkuttelulleni olen löytänyt terveellisemmän vaihtoehdon, siitäkin myöhemmin lisää.


Yhden päätöksen eteen tein kaikkeni ja onnekseni se myös toteutui. Sen seurauksena sylissäni nukkuu tälläkin hetkellä perheemme neljäs jäsen, ihana Iiris-tyttönen. Kiitos miehelleni, joka suhtautui ajatukseen alusta asti enemmän kuin myönteisesti, sekä Heljälle, joka katsoi meidät sopivaksi perheeksi kasvatilleen. <3

Tulevan vuoden yksi uusi tavoite koskee ystäviä, sekä uusia tuttavuuksia että pidempään elämässäni mukana olleita. Te tulette saamaan useammin kyläilykutsuja. Useammin soitan, kysyn ja kerron kuulumisia. Useammin laitan viestiä ja pyydän seurakseni kaupungille, elokuviin, kävelylle. Sen lupaan.

Lisäksi lupaan lopultakin juhlia isosti syntymäpäiviäni, koska NELJÄKYMMENTÄ!

Mitä sinä päätät vai päätätkö olla päättämättä mitään?