lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihan lähellä






Sopivasti juuri tänään, alkavan syysloman kunniaksi, meillä nukuttiin ensimmäiset pitkät yöunet sitten Iiriksen saapumisen. Toki tyttö touhuili tänäänkin omiaan jo aamuviideltä, mutta nukahti pian uudelleen. Onneksi Iiris on jo sen verran iso, että hänet uskaltaa päästää hetkeksi pois näköpiiristä ilman, että täytyy itse nousta ja lähteä perään. Vielä pari viikkoa sitten tein niin, kun oli epäilyttävän pitkään hiljaista. Aina löysin Iiriksen pötköttelemästä Supparin pedistä :) Ei hän kauaa omilla teillään viivy vaan tepsuttelee pian takaisin makkariin.

Mietin eilen illalla kaksi suunnitelmaa valmiiksi tälle aamulle. Aamulle, jonka luulin muiden aamujen tapaan olevan hyvinkin aikainen. Toisen suunnitelman toteuduttua meillä olisi nyt banaanileipää. Toinen olisi vienyt minut treenaamaan salille tai lenkkipolulle. Mahdollisuus pitkiin uniin vei kuitenkin voiton näistä molemmista. Vaikka rakastankin kotoilua pimenevissä, sateisissa aamuissa niin univelan lyhentäminen oli kuitenkin paras tapa aloittaa loma. Niinpä me tytöt nukuimme puoleenpäivään asti!

Ensimmäiset viikot Iiris nukkui ihan minussa kiinni. Varmisteli, pieni, että pysyn lähellä. Nykyään hän kuitenkin nukahtaa usein jo vähän kauemmas, yleensä sängyn jalkopäähän. Niin viime yönäkin, mutta aamu-unensa hän torkkui ihan lähellä <3 Voiko parempaa ollakaan?

Pitkät unet takasivat sen, että olen virkeämpi kuin moneen viikkoon. Kävin treenaamassa, nyt on sen banaanileivän vuoro.

Leppoisaa lauantai-iltaa sinullekin!




tiistai 10. lokakuuta 2017

Muutama tunnelmakuva sunnuntailta






Olen valokuvannut viime aikoina paljonkin, mutta kuvattavat kohteet ovat huonekalujen sijaan olleet lähinnä käveleviä nelijalkaisia. Pitkästä aikaa sunnuntaina innostuin ottamaan pari kuvaa kodistamme. Asuntommehan on tällä hetkellä vahvasti pentuasetuksilla: valkoiset alustat peittävät lattiaa sieltä täältä, matot sen sijaan odottavat vuoroaan varastossa. Paikat, joissa voi saada pureskelemalla sähköiskun tai astetta kalliimpaa vahinkoa aikaiseksi, on peitetty jonkinlaisella esteellä. Huoneemme eivät siis hivele esteetikon silmää, eikä tarvitsekaan. Iiriksen turvallisuus on tällä hetkellä sisustuksen tärkein kulmakivi. Ja hei, ovenkarmit, lattialistat ja muut vastaavat ovat saaneet olla rauhassa jo pari viikkoa ilman etikkaakin, joten tilanne kehittyy koko ajan parempaan suuntaan!

Saimme sunnuntaina vieraita kaukaa Kanadasta ja sen kunniaksi viritin päiväpeitonkin sänkymme päälle :) Sängynpääty näyttää hassulta, mittasuhteiltaan ihan oudolta, kun runkopatjojen jalat on irrotettu. Annoimme päädyn siitä huolimatta odotella omalla paikallaan sitä hetkeä, että jalat voi taas ruuvata takaisin kiinni. Onneksi se pysyy pystyssä noinkin! Tuon kokoiselle esineelle kun on vähän haastava löytää mitään varastointipaikkaa.


Yöpöytien virkaa toimittavat vanhat puulaatikot ovat aivan liian kaukana sängyn reunoista ja sillekin löytyy selitys: tuohon sijoitettuna ne suojaavat pistorasioita ja näin ollen valaisinten sähköjohdot voivat olla niissä kiinni. Näppärää! ;)


Kynttilät sen sijaan eivät pala vain vieraita varten. Niitä poltamme joka ikinen ilta sekä sisällä että parvekkeella. Heti hämärän laskeuduttua jompikumpi meistä käy ne sytyttämässä ja viimeisenä nukkumaan tuleva puhaltaa ne sammuksiin. Rakastan kynttilänvaloa ja tällä hetkellä se toimii myös tärkeänä valonlähteenä. Sen verran monen valaisimen johto kun on edelleen pikku naskalihampailta turvassa.


Sateisen tunnelmallista tiistai-iltaa sinulle!











lauantai 7. lokakuuta 2017

Himistely on virallisesti alkanut!






Himistely, himinöinti. Sanat, joita ei muutama vuosi sitten vielä sanavarastostani edes löytynyt. Väittäisin niiden olleen ihanat Noorat, jotka sen sinne lisäsivät. Ensimmäistä kertaa eilen aamulla huomasin sen korvaavan mielessäni termit tunnelmointi ja fiilistely.

Eilisestä aamusta muodostui tämän syksyn ensimmäinen varsinainen himistelyhetki. Monet parhaista jutuista tulevat vastaan sattumalta, niin tämäkin. Harmittihan se aluksi herätä aamulla neljän aikaan, mutta etsin asiasta ne positiiviset puolet: ensinnäkin oli perjantai ja viikonloppu edessä. Mahdollisuus pidempiin uniin aukenisi siis heti seuraavana päivänä. Kuva kynttilöiden valaisemasta pimeästä aamusta sohvalla teekupin ja kutimen kanssa piirtyi silmiini, joten päätin siirtää kuvat teoiksi. Kohta jo istuinkin pikkukoiran kanssa sohvalla, hän luun kanssa herkutellen, minä sukkapuikkoja kilistellen. Toki ennen sitä kävimme pikku kävelyllä viileässä, mutta kauniissa syysaamussa.

Reilun tunnin kuluttua isompikin koirista hipsi seuraamme ja nukahti syliin lähes samantien. Pienempi otti mallia ja sammahti päivän ekoille päikkäreille ennen kuutta. Ainut, joka ei moisesta ihanuudesta voinut vielä eilen jäädä nauttimaan, olin minä. Aamuvalmistelut, kävellen kuljettava työmatka ja kahdeksalta alkava työpäivä varmistivat sen, että aikataulut pysyivät aikaisina. Silmiä painoi koko päivän, myönnettäköön, mutta koiramurujen kanssa vietetty aamuhetki oli sen verran ihana, että olen valmis samaan vielä monesti alkavan pimeän jakson aikana <3

Aloittamani sukka jää parittomaksi, se ei todennäköisesti pääse koskaan varttaan pidemmälle. Lankarullan loppu, jonka hämäränhyssyssä valitsin, oli suhteellisen jännän väristä, mistä lie lankakoriini löytänyt. Uutta rullaa en ihan helpolla varmaan löydä, eikä haittaa. Sukkaparin valmistaminen kun ei suinkaan ollut se tärkein asia. Himinöinti on parin tai muutaman tekijän muodostama ihana kokonaisuus eri aistein koettavia juttuja.

Vai millaisena sinä koet himistelyn?







keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Listoihin lukkiutunut











Olenko ainut, jonka kalenterin välistä löytyy to do -listoja joka lähtöön? Töitä varten on omansa, samoin lomia, kotia, ostoksia jne. Kaikki pitää kirjoittaa muistiin, muuten unohtuu. Eikä se ainakaan itselläni ole edes ainut syy. Myönnän nauttivani siitä tunteesta, kun kohta toisensa jälkeen saa ruksin peräänsä. Miten kauniilta lista näyttääkään, kun jokainen homma on vedetty yli!

Toisinaan kuitenkin onnistun lyömään tässäkin asiassa yli. On tilanteita, jotka kuuluu pyhittää to do -listoista vapaiksi. Kaikenlaisista to do -listoista, niistä pelkällä ajatuksen tasolla tehdyistäkin. Miksikö? Koska lista asettaa odotuksia, vaatimuksia, se velvoittaa. Vaikka tekemiset eivät kummoisia oliskaan niin silti. Mutta onko se mahdollista? 

Suunnitellessani yhden naisen mökkiviikonloppuani minulle esitettiin monta kertaa sama kysymys: Mitä sä aiot tehdä siellä? Vastaus oli heti valmiina. Lenkkeilyä, saunomista, sienestystä, marjastusta, haravointia, bloggaamista, lukemista, kaikkea tätä löytyi listalta. Hirmuinen määrä hommaa sellaisten parin päivän ajalle, joiden tarkoitus oli vähentää univelkaa ja antaa omaa aikaa.

Asiassa on kuitenkin kaksi puolta. Jokaisen listasta löytyvän jutun koen rentouttavana, terapeuttisenakin. Onko lista siis sittenkään to do -versioksi kelpaava?

Koen, että tietyllä tavalla on, jos asiaan ei osaa suhtautua rennosti, antaa tilanteen mennä omalla painollaan. Kiva, että on mahdollisuus tehdä, jos siltä tuntuu, ja siinä onkin koko homman ydin!

JOS SILTÄ TUNTUU!

Ei ole pakko. Mikään ei mene pilalle, ellei onnistu/toteudu. Hyvä ilmankin, ellei parempi.

Tämän kun vielä joskus oppisin.

Vei päiväkausia ennen kuin mökkireissuni jälkeen tajusin, että lauantaipäivän kaatosateet ja ukkoskuurot olivat parasta, mitä kuvitella voi. Saapuessaan pilvet vetivät listalta kerralla yli monta kohtaa. Silloin harmitti, kun marjat jäivät puskiin ja lehdet maahan. Turhaan. Pakkasessa oli jo valmiiksi mustikoita koko talven varalle ja suurin osa lehdistäkin oli tuolloin vielä puussa. Lenkki jäi sateen vuoksi aiottua lyhemmäksi, onneksi. Saunanpesän sytyttämiseen liittyvien "pienten teknisten ongelmien" takia löylyttely venyi silti iltamyöhään.

Kuinka paljon tunneköyhempi viikonloppuni oliskaan ollut ilman ukkoskuurojen tuomaa pientä jännitystä ja sitä onnentunnetta, joka syntyy, kun saa makoilla peiton alla sateelta suojassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis. Asennehan se loppujen lopuksi on se, joka ratkaisee. Jokainen saa itse päättää, miten asiat näkee ja kokee. Aion edelleen koota tehtävälistoja ja nauttia niiden toteutumisesta. Se, mitä pyrin muuttamaan, on toteutumattomuuteen suhtautuminen.

Tehdäänkö siis niin, ettei aseteta kaikelle niin suuria odotuksia? Elämän parhaita hetkiä ovat monesti ne, joilta ei vaadita ja odoteta liikoja.










sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Aamulla kuuden aikaan








Jos jokaisen aamun ensimmäinen maisema olisi ylläolevan kaltainen, muuttuisiko se joskus tavalliseksi? Sellaiseksi, ettei siihen enää kiinnittäisi huomiota. Tavalliseksi itsestäänselvyydeksi. Sitä emme koskaan saa tietää, mutta epäilen, että tuo taika ei voi kadota. Koska jos jotakin niin taianomainen mökin sohvalta avautuva maisema on.

Yhden naisen mökkiviikonloppuani hellittiin aivan upealla aurinkoaamulla. Lauantainen sade takasi sen, että lepäsin koko päivän, enkä siis toteuttanut marjanpoiminta-, haravointi- tai lenkkeilypäätöstäni. Huilasin vain, nukuin, luin ja saunoin. Ehkä juuri siksi heräsin niin aikaisin sunnuntaina, enkä siis menettänyt hetkeäkään yhdestä syksyn kauneimmista aamuista. Puin lämpimät vaatteet pyjaman päälle ja vedin kumpparit jalkaan. Avasin oven ja lähdin täysin hiljaiseen, pilvettömään, tyyneen sunnuntaiaamuun.





Kuvat kertovat enemmän kuin minä voin. Kolme tuntia istuin mökin terassilla paksun peiton ja parin vaatekerroksen suojissa. Join pikavauhdilla jäähtyvää teetä, katselin satamasta lähteviä laivoja ja mietin, missä rannan läheisyydessä uivan joutsenen puoliso oli. Tunsin ikävää. Sitä ihanaa ikävää, joka saa tajuamaan, kuinka onnekas olen. Tiesin, että asiat olisivat hetken taas niin kuin kuuluukin.












maanantai 25. syyskuuta 2017

Mentäiskö mekin kalliolle






Syksy antaa kauneintaan. Sen on huomannut myös yksi pieni poika, jonka ohi kävelin tänään töistä kotiin palatessani.

-Mentäiskö kalliolle? hän kysyi äidiltään. Äiti, joka oli pukeutunut selkeästi kylmempää säätä varten, kantoi täysinäistä kauppakassia ja tokaisi hieman kiukkuiseen sävyyn, että kotiin on mentävä, ruoka ja läksyt tehtävä.

-Mutta kun täällä on niin hieno sää! Aurinko paistaa, voisin syödä tossa kalliolla vaikka yhden banaanin. Sit ruualla ei oo niin kiire, kun mulla ei oo enää kova nälkä. Ja lupaan tehä läksyt heti!

Äiti mietti hetken ja suostui. He kiipesivät, poika selkeästi riemuissaan juosten, äiti vähän hitaammin kassinsa kanssa, tien vieressä olevan kallion päälle. En ehtinyt nähdä, söivätkö banaanit, mutta todennäköisesti.

Voiko olla parempaa? Voiko olla hienompaa esimerkkiä hetkessä elämisestä?

Ehdotan, että otetaan oppia tuosta pienestä pojasta. Huomataan hetki ja napataan siitä paras irti aina, kun mahdollista. On totta, että jotkut asiat on hoidettava, mutta voisivatko ne odottaa hetken. Väitän että molemmat, sekä äiti että poika, muistavat tämän kauniin syksyisen päivän ex tempore -piknikin pitkään. Vaikka se kestikin vain yhden banaanin verran.




lauantai 23. syyskuuta 2017

Ei alkuperäisen unelmatortun voittanutta


Kaavoihinsa kangistumistako, joustamattomuutta vai kenties muutosvastarintaa? Vai liekö yksinkertaisesti tottumiskysymys? Mene ja tiedä, mutta sen tiedän, että kun kyse on unelmatortusta, on sen oltava tietynlainen!

Suklaakääretorttu, unelmatorttu, kääretorttu... Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja lista on loputon, kun ohjetta lähtee netistä etsimään. Siispä leipomisesta minua paremmin tietävät lukijani: onko kääretortulla ja unelmatortulla jokin ero? Onko unelmatorttu kääretortusta se suklainen versio, jossa on voikräämitäyte?



Palatkaamme tässä kohtaa ajassa muutama kuukausi taaksepäin, keskikesän juhlaan. Juhannuspäivänä saimme vanhempani meille kylään. Makea herkku, jota päätin heille valmistaa, määräytyi sen mukaan, mikä on kyseisen päivän sankarin herkku. Isäni nimipäivää vietetään juhannuspäivänä ja jos jostakin niin unelmatortusta hän on aina pitänyt. Meidän muiden lisäksi siis ;)

Edellisen unelmatorttuni leipomisesta on vuosia, eikä minulla ollut hajuakaan, mistä kansiosta/vihon välistä sen parhaan reseptini löydän. Googlen puoleen käännyttyäni yllätyin. Lähes jokainen unelmatorttuohje sisältää nykyään jotakin "ylimääräistä"! Jos itse taikinaan ei ole lisätty vähintään karkkirakeita niin voikräämiä on ainakin jatkettu jollakin "terveysvaikutteisella" ainesosalla. Aika jännä!

Enkä nyt siis tarkoita, etteikö erilaisia variaatioita saisi olla. Toki saa! Jotakin jokaiseen makuun. Eikä herkkujen keventäminenkään haitaksi ole. Ihmetykseni herätti lähinnä se, että pelkistetyn ohjeen löytäminen oli niin työn ja tuskan takana. Lopulta se löytyi kuin löytyikin, yläasteaikaisen köksänkansioni uumenista nimittäin :) 
Tässä se sullekin, jos haluat kokeilla tänä vikonloppuna jotakin älyttömän hyvää, sitä alkuperäistä ja oikeaa ;)


UNELMATORTTU

Pohja:
4 munaa
1 1/4 dl sokeria
1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl perunajauhoja
1/2 dl kaakaojauhetta
1/2 tl leivinjauhetta

1. Vatkaa munat  ja sokeri vaahdoksi.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilöiden joukkoon.
3. Levitä taikina voidellun leivinpaperin päälle peltille tasaisesti.
4. Paista uunin keskiosassa 225 asteessa 7-10 minuuttia.
5. Kumoa sokeroidun voi- tai leivinpaperin päälle.
6. Jäähdytä.

Täyte:
100 g voita
1/2 pakettia tomusokeria
2 tl vaniljasokeria

Vatkaa valkoiseksi vaahdoksi ja
levitä tasaisesti jäähtyneen pohjan päälle.
Kääräise rullalle.


Miten sulla, onko tämä tällainen se ainut oikea unelmatorttu?

Terveisin
Herkkulakkolainen...