tiistai 19. syyskuuta 2017

Mökkimatkan must visit









Yhden naisen mökkiviikonloppuni oli menestys! Kiitos siitä kuuluu monelle tekijälle: miehelleni, ystävilleni, sattumille, pimeydelle, Nokkosen ja N'avetan naisille. Ehkä myös heräilevällä ylitä itsesi -asenteella oli sormensa pelissä. Kaikkiin näihin palaan vielä, mutta aloitetaan mökkimatkan varrelta. 

Tunnethan jo Villa Nokkosen ja Leipomokahvila N'avetan Sipoossa? Jos et vielä ole poikennut, lähdehän käymään vaikka heti tulevana viikonloppuna, ellet arkipäivisin ehdi. Nokkosen ja N'avetan viikonloppuaamujen tunnelma on aivan omaa luokkaansa ja jos sääennuste pitää paikkansa, eli sekä lauantaina että sunnuntaina paistaa aurinko, ei parempaa paikkaa päivän aloittamiseen voi valita. N'avetan suojaisalla terassilla tarkenee nautiskella aamukahvista samalla, kun herkuttelee suolaisella ja/tai makealla herkulla. Ja valinnanvaraa riittää! Tunnelmalliset sisätilatkaan eivät ole huono vaihtoehto, jos sää sattuukin olemaan pilvisempi tai terassi täynnä. 

Suloinen Villa Nokkonen puolestaan kätkee sisäänsä kaikenlaisia ihania sisustusjuttuja sun muuta. Yllä vain muutama kuva esimerkkinä siitä, mitä pikkuisen mökin uumenista viime viikonloppuna löytyi. Monenlaista uutta on lisäksi tulossa. Kannattaa siis ehdottomasti kurkata myös tästä ovesta sisään.

Nokkonen ja N'avetta ovat olleet osa lähes jokaista mökkireissuamme jo pitkään. Liikkeiden omistajat ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi ja onkin ihana vaihtaa uusimmat kuulumiset aina, kun tavataan. Edellisestä kerrasta oli nyt päässyt kulumaan pidempi aika kuin koskaan, kiitos uuden perheenjäsenemme. "Missä vauva?" olikin ensimmäinen lause, jonka Nokkoseen astuessani kuulin. Kerrottuani olevani matkalla all by myself, esiteltyäni vinon pinon hauvavauvakuvia ja luvattuani napata hauvelin ensi kerralla kainaloon, sain anteeksi ;)

"Onhan sulla kauniit villasukat? Kynttilöitä? Herkkuja?" varmistelivat N'avetan naiset, kun kuulivat suunnitelmastani viettää kaksi kokonaista päivää YKSIN mökillä. Kynttilät ja villasukat löytyivät jo laukustani, N'avetan ihana korvapuusti ja jogurttileivos lähtivät mukaani täydentämään herkkuosastoa. Edes kuvia en tajunnut herkkutiskistä ottaa, sen verran antaumuksella uppouduimme fiilistelemään mökkiajatuksia. Naiset käskivät soittaa heille, jos alkaisin illan, ja pimeyden, tullen empiä ideani toimivuutta ja päättäisinkin suunnata kotiin. Lupasin tehdä parhaani, jotta heräisin seuraavana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen mökkisängystäni. 

Voitte siis vain kuvitella, kuinka hyvillä mielin lähdin jatkamaan matkaa herkkujeni kera. Niin, ja hortensian oksan, koska jokaisen yhden naisen mökkiviikonlopun kahvipöydästä on löydyttävä kukkia. Eivätkä koiratkaan jääneet unohduksiin, kuten eivät koskaan N'avettareissulla. He löysivät seuraavana päivänä kotiuduttuani laukkuni uumenista heille tarkoitetut luut välittömästi.









perjantai 15. syyskuuta 2017

Oman ajan opettelua



Hei täältä touhun ja tohinan keskeltä! 

Lupailin yhdelle ihanalle lukijalleni postausta uusimmista koirakuulumisista jo viime viikonlopuksi, mutta joudun pahoittelemaan sen puuttumista. En ole ehtinyt, rehellisesti sanottuna jaksanut, istua blogin pariin enää siinä vaiheessa, kun sitä varten on avautunut sopiva hetki. Kahtena edellisenä iltana olen vetänyt peiton korviin jo ennen iltayhdeksää univelkani kasvettua melkoisiin mittasuhteisiin. Toisin sanoen nyt nukutaan joka hetki, kun siihen on mahdollisuus. Luotan kuitenkin siihen, että pikkuisen karvakorvamme päivä-, ja varsinkin yörytmi, tasoittuu jossakin vaiheessa.

Huomattuani alkavani stressata aivan kaikesta aivan liikaa (mitä ihminen voikaan saada väsyneenä päähänsä!), tajusin tarvitsevani irtiottoa. Sellaista hetkeä, jona en ole töissä, enkä kotona. Viime viikkoina en nimittäin juuri muualla ole käynyt. Liikunta on typistynyt pihan kiertämiseksi, koska sen pidemmälle emme vielä Iiriksen kanssa lähde. Työmatkakävelyt olen joutunut korvaamaan autokyydillä, koska haluan päästä Iiriksen luo mahdollisimman nopeasti työpäivän jälkeen. 

Ei sillä, ettenkö olisi iltaisin voinut lähteä mihinkään, päinvastoin. Mieheni on välillä jopa yllyttänyt siihen. En vain yksinkertaisesti ole malttanut. Ikävä tuota pientä tärriäistä kohtaan kasvaa yllättävän nopeasti lähes kipua aiheuttavaksi olotilaksi!

Niinpä pienistä iltakävelyistä on muodostunut se oma hetkeni.

Mikä onni onkaan ollut, että moni sateinenkin päivä on päättynyt upeaan auringonlaskuun! Rakastan lenkkipolkuni varrella mm. tätä paikkaa, jossa laskeva aurinko maalaa venesataman ja meren upeilla väreillään. Yhtenä iltana istahdin hetkeksi laiturille sitä ihailemaan. Maltoin, ihme kyllä ;)


Nyt yritän saada pääni tajuamaan sen tosiasian, että pienet irtiotot ovat lähes välttämättömyys meidän kaikkien kannalta. Sen sijaan, että äkäilen kotona oman ajan puutetta samalla, kun voisin sitä vapaasti ottaa, keksin itselleni aluksi vaikka puoliväkisin jotakin iltaohjelmaa. Pieniä menoja joka viikolle. Jotakin, mitä kirjoittaa ylös kalenteriin. Vähitellen alan ehkä huomata Iiriksen pärjänneen vallan hyvin sen aikaa, eikä se ehkä ehdi sinä aikana kasvaa aikuiseksi ;)

Aloitan huomenna. 
Pakkaan kirjan, kameran ja kumisaappaat laukkuun. 
Puen mukavimmat vaatteet päälleni ja haen kaupasta herkkuruokaa. 
Suunnittelen haravointia ja saunan lämmittämistä, mutta toteutan ne vain, jos siltä tuntuu. 
Poimin polun varrelta mustikoita ja katselen merta. 
Nukun päikkärit, mahdollisesti useammatkin

Yhden naisen mökkiviikonloppu alkakoon! Wish me luck!





sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kahville!



A day without coffee is like... Just kidding. I have no idea.

First I drink the coffee. Then I do the things.

Coffee is like a hug in a mug.

Coffee isn't a drink. it's a cup of sanity.

Put your hair up in a bun. Drink some coffee and handle it.

Voisin jatkaa listaa pidemmällekin. Tässä kuitenkin muutama makupala lausahduksista, joihin olen törmännyt, mutta joiden merkitystä en ole koskaan ymmärtänyt. Enkä ymmärrä vieläkään. Onko oikeasti olemassa juoma, joka pystyy kaikkeen tuohon ja ah, niin moneen muuhun hyvään asiaan? Se ei kuulemma myöskään lihota suklaan lailla (suklaa on kohdallani pystynyt kaikkeen yllämainittuun) vaan sillä on positiivisia terveysvaikutteita. Sosiaalisiin suhteisiinkin se vaikuttaa. Ainahan voi lähteä kahville, jos ei muuta keksi.


Oma kahvittelu-urani alkoi jo ennen kuin opin kävelemään. Mummuni syötti sylissään istuvalle pyöreäposkiselle minulle pullamössöä. Sillä nimellä kyseistä kahvin, maidon, sokerin ja pullan muodostamaa yhdistelmää kutsuttiin. Mitään kofeiiniriippuvuutta se ei kuitenkaan saanut aikaiseksi. Siinä vaiheessa, kun kahvia olisi oikeasti "pitänyt" alkaa juoda, siis alakouluikäisenä, oli yritys tuhoontuomittu. Paine kyseisen tavan oppimiselle tuli vahvasti ympäristöstä, koska KAIKKI joivat kahvia. Viimeinen niitti oli vuotta nuorempi serkkuni. En yksinkertaisesti enää kehdannut pyytää kahvipöydässä mehua, olin kuitenkin meistä se vanhempi!

Niinpä sitä sitten tuhlattiin kupillinen jos toinekin sopivaa makuyhdistelmää etsittäessä. Kokeilin sekä mustana että sokerilla, maidolla ja/tai kermalla höystettynä. Annos toisensa jälkeen päätyi viemäriin aina yhtä kamalan makuisena. Päätin olla edelleenkin nolo ja pyytää mehua.

Aikuisiän kynnyksellä ongelma nosti uudelleen päätään. Opiskelutoverit lähtivät keskenään kahville ja lukivat yökaudet tentteihin kofeiinin voimalla. Minä pysyttelin limsa- ja päiväunilinjalla.


Ajan kuluessa olen hyväksynyt tämänkin outouden itsessäni. On ihan ok olla tietämätön siitä, kuinka pian ruoan jälkeen kahvi kuuluu tarjota, kuinka usein kahvia kuuluu juoda, milloin on liian myöhä kahvitteluun. Enää en myöskään pyydä kahvipöydässä mehua vaan juon teetä, nykyisin jo ihan mielelläni. Työpaikalla tiedän, että kahvipöytäkeskusteluun voi osallistua myös teekuppi kädessä ;) Voin siis sanoa olevani asian kanssa sinut. 

Sitten tuli lauantai, joka sekoitti nelisenkymmentä vuotta rakenteilla olleen pakan kokonaan! Kävellessämme eilen hakemaan kapseleita kahvikoneeseemme totesin miehelleni, että jos tuolla tarjotaan kahvia, mä juon. Mieheni hymyili omahyväisesti ja totesi liikkeessä tehtävän niin joka kerta...

Siinä se sitten oli edessäni, tuo toisessa kuvassa komeileva lasi ja sen sisällä oleva valtava määrä lattea. Valitsin sen mieheni ystävällisellä avustuksella, se kun on kuulemma kaikkein helpoiten uppoava kahvimuoto tällaiselle ensikertalaiselle. Lasin pohjakin saatiin lopulta näkyviin, kun siinä ystävällisen amerikkalaispariskunnan kanssa jutustellessamme siemailin tuota höyryävää... no, juomaa.

Ei se niin pahaa ollut kuin muistin, ei läheskään. Itse asiassa saatan juoda toisenkin kupillisen/mukillisen/lasillisen, ehkä jopa aiemmin kuin neljänkymmenen vuoden kuluttua!

Terkkuja siis mummulle sinne taivaaseen: Plikka juo viimeinkin kahvia <3

Loppuun vielä tuhannen taalan kysymys: Mikä on parasta kahvin kanssa? Jotkut suosivat suolaista, toiset makeaa kahvileipää. Yhden ystäväni kahvikupposen vierestä löytyy aina pari palaa tummaa suklaata. Toisen suurin herkku on kahvi ja jallu... Mitä lähden kokeilemaan?



sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hauvaelämää





Iiris on ollut perheemme jäsen nyt tarkalleen ottaen kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Niin lyhyessä ajassa tuosta söpöliinistä on tullut osa meitä. Me olemme nelikko. En enää osaa edes kuvitella aikaa, kun olimme kolmisin. En oikeasti osaa. Eikä osaa mieheni, eikä vanhempi koirammekaan, uskallan väittää. Iiris on täydellisesti valloittanut meidät kaikki. 

Hauvaelämämme täydennyttyä toisella karvakorvalla, olemme saaneet seurata, kuinka siskokset kiintyvät toisiinsä päivä päivältä enemmän. Viime postauksessani kirjoitin Supparin olevan jännittynyt pennun seurassa, varauksellinen Iiristä kohtaan. Se aika on taaksejäänyttä elämää. 

Tytöt leikkivät keskenään monta kertaa päivässä. Moiseen painiin, vauhtiin ja terrierimäiseen murinaan kesti hetken tottua. Tuntui, että pienempää on pakko puolustaa tai vähintään varmistella koko ajan, ettei nyt vaan satu mitään. Toki meidän ihmisten tehtävä on tarkkailla tilannetta, ja sen teemme, mutta ainakin tähän asti kaikki on sujunut hienosti. Suppari osaa käsitellä Iiristä leikinkin aikana todella hellästi, vaikkei se ulospäin siltä näytäkään. Vain kerran Iiris on vingahtanut sattumisen (luulisin) merkiksi ja sekään tilanne ei ollut tarkotuksellinen. 


Sen sijaan, että Suppari edelleen katsoisi meitä Koska te viette tuon pois täältä -katseellaan, toimii hän nykyisin huolehtivaisen isosiskon tavoin. Jos Iiris vingahtaa unissaan tai murisee parvekkeella, Suppari käy tsekkaamassa tilanteen. Nukkuvalta pikkusiskoltaan Suppari puhdistaa korvat lähes päivittäin. Makoilemaankin he mahtuvat jo samalle sohvalle ja sängylle. Olisittepa nähneet ja kuulleet tilanteen vielä viikko sitten. 

Mikään ei tee minua tällä hetkellä onnellisemmaksi kuin näiden kahden lähentymisen seuraaminen <3

Ulkoilukin sujuu parhaiten yhdessä isosiskon kanssa, vaikka toki viemme Iiristä ulos myös ilman Supparia. Siskosten ulkoillessa keskenään Iiris unohtaa syödä ainakin osan kaikesta, mitä hän pystyy suuhunsa laittamaan. Ja tuolla ulkonahan sitä riittää... Koimme jo muutaman pelontäyteisen tunnin, kun Iiris reilu viikko sitten joutui tiputukseen syötyään jotakin sopimatonta. Pahinta pelättiin, mutta onneksi selvisimme säikähdyksellä. Tällä hetkellä opettelemmekin Jätä-käskyä. Ja namipaloja kuluu... ;)


Vielä kun saisimme unirytmimme edes jollakin lailla normaaliksi. Suppari, joka ennen Iiriksen saapumista osoitti jo vanhan koiran piirteitä, on nykyisin energiaa ja leikkihaluja täynnä. Hän ei yksinkertaisesti malta odottaa pikkusiskon heräämistä vaan kokee aamuneljän olevan vallan hyvä hetki aloittaa karkelot. Ja Iirishän on innolla menossa mukana. Toivomme ja uskomme tämänkin olevan ohimenevä vaihe, kunhan Suppari hoksaa leikkikaverin tulleen jäädäkseen. Siihen asti me heidän ihmisensä haukottelemme, naureskelemme tilanteelle, ja väsyneinä jo ihan kaikelle muullekin, ja otamme päikkärit jokaisena mahdollisena hetkenä ;) 


Rentoa alkavaa viikkoa jokaiselle!

Ps. Seuraava postaus käsittelee leivontaa, eikä MAHDOLLISESTI sisällä sanoja koira, pentu tai koiranpentu, ollenkaan ;)






tiistai 15. elokuuta 2017

Ihan oma Flow



Haaveenani oli, että pääsisin tänä vuonna Flow-festareille. Monet ystäväni ovat käyneet siellä useita kertoja ja kokemukset ovat lähes poikkeuksetta olleet positiivisia. Somea seuratessa tuntui, että KAIKKI ovat siellä. Viime elokuussa päätinkin, että tänä vuonna mekin ostamme liput ja menemme fiilistelemään vaikka vain yhdeksi illaksi. Liput jäivät ostamatta ja festarit näkemättä. Meillä oli ihan oma "Flow", kun festareita paljon suurempi haave toteutui. Vietimme ensimmäistä viikonloppua kotona yhdessä Iiriksen kanssa.


Kotimatka sujui ongelmitta. Ensimmäiset kilometrit Iiris oli ymmärrettävästi ihmeissään. Autoiltu oli ennenkin, mutta mihin olivat kadonneet siskot ja emo? Jonkin ajan kuluttua Iiris alkoi nakertaa sylissäni ollutta lelua ja sen jälkeen hän matkasikin jo ihan muina tyttöinä. Nukkui, leikki ja nuuskutteli, ja sai ainakin satatuhatta paijausta ja halausta. Kerran pysähdyimme pissallekin, mikä sekin sujui tavoitteiden mukaisesti.

Kotona olimme vasta vähän ennen puoltayötä. Vanhempi koiramme Suppari oli mieheni äidin luona yötä. Katsoimme, että se oli parempi ratkaisu kuin Iiriksen ja Supparin ensikohtaaminen keskellä yötä pitkän matkustuksen jälkeen. 

Petasin itselleni nukkumapaikan olohuoneen lattialle ja otin Iiriksen pedin patjani viereen. Siihen tyttö nukahtikin lähes samantien. Pari tuntia nukuttuaan hän hipsi viereeni jatkamaan uniaan. Siitä sitten herättiin (tai Iiris heräsi, minä hädin tuskin ummistin silmiäni koko yönä) aamuvarhaisella. Ihmettelimme toisiamme hetken ennen ensimmäistä uloslähtöä. Voi, miten pieni ja suloinen hän voikaan olla!


Lauantaina aamupäivällä siskokset tapasivat ensi kertaa. Kävelin Iiriksen kanssa puistoon, jonne mieheni tuli Supparin kanssa perässä. Kuvia tapahtumasta ei ole, yrityksistä huolimatta, sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita tilanne sisälsi. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. Tulimme koko porukka ehjinä kotiin ;)

Iiris rakastui Suppariin ensinäkemältä. Voi sitä pienen hännän heiluntaa, kun Suppari ilmestyy näköpiiriin! Vaikka Suppari ei alkuun noteerannut Iiristä mitenkään, lukuisista parrassa, vatsassa tai hännässä roikkumisista huolimatta, on Suppari silti Iirikselle selvästi jo nyt äärimmäisen tärkeä osa perhettä. Isosisko onkin sitten vähän varautuneempi, eikä ihme. Pieni, yli-innokas tärriäinen ilmestyi yhtäkkiä HÄNEN kotiinsa, kotiin, jota hän on enemmän tai vähemmän hallinnut kahdeksan vuotta. Olisi siinä moni muukin ihmeissään!


Viikonlopun aikana Iiris sai tutustua kaikessa rauhassa uuteen kotiinsa ja piha-alueeseen. Olin jostakin lukenut, että pennut saattavat tarvita tähän jonkin verran aikaa. Että pentu ei alkuun uskalla lähteä ihmisen vierestä mihinkään. Juu ei meidän Iiris! Kaikki huoneet käytiin jo tuloiltana läpi, eikä kotipiha enää meinaa riittää ulkoilualueeksi. Rohkea tyttö, jolla omaa tahtoa riittää! Terrieri, toisin sanoen ;)


Iiris osaa jo tulla tutun äänimerkin kuullessaan luo (jos niin tahtoo), varsinkin, jos on herkullisia pikku palkintoja tarjolla. Se on paljon tässä vaiheessa. Hän myös tunnistaa jääkaapin äänen ja nyt meillä onkin yhden sijasta kaksi varsin innokasta istuskelijaa keittiössä, kun ruoan huomataan olevan tulossa. Jos joskus niin silloin ei äristä, ei murista, eikä roikuta toisen korvassa kiinni. Silloin ollaan äärimmäisessä sovussa ;) Ja ollaan muulloinkin, kuten alla olevasta kuvasta näkee <3


Voi näitä pentupäiviä! Sanoinkuvaamattoman ihania kaikkine haasteineenkin. Kun tuo pienempi tärriäinen nukahtaa masun päälle, alkaa heräillä omasta pedistään tai juoksee häntä heiluen luo, meinaa sydän pakahtua onnesta. Sitä suloisuuden määrää! Vai joko sen mainitsin? ;) Valtava määrä onnentunteita on myös äskeisen kaltaisissa hetkissä, kun isompi kävi hellästi nuuhkimassa mieheni sylissä nukkuvaa siskoaan ja nuolemassa sen korvat.


Jotakin olemme tehneet todella oikein, kun olemme tällaiset meille saaneet.









sunnuntai 13. elokuuta 2017

Perjantain sulostuttajat



Kaikki me tiedämme perjantaifiiliksen. Sen, kun työviikko alkaa olla paketissa ja viikonloppu odottaa. Perjantaifiilis on olemassa jokaisessa perjantaissa, siinä kaikkein tavallisimmassakin. Perjantaifiilis on huippu. Siihen kun lisätään vielä pari lisäosasta, ollaan tekemisissä melkoisen tunneryöpyn kanssa.

Eilisen ensimmäinen muuttuja oli töiden alku. Kesäloma päättyi ja perjantaifiilis ilmestyi viikko-ohjelmaani pitkästä aikaa. Se vaan on niin, että lomaillessa perjantaifiilis on laimea tai olematon. Kun jokainen päivä on vapaapäivä, ei samanlaista tunnetta luonnollisestikaan synny.



Toinen tekijä oli päivämäärä. Perjantai 11.8. oli saapunut. Kesäkuun 11. päivä, pentujen syntymäpäivänä, aloimme sitä odottaa ja vihdoin kahdeksan viikon rajapyykki oli saavutettu! Lähdimme heti töiden jälkeen hakemaan pientä Iiris-tyttöämme, tuota täpläpäätä, kotiin.

Kuten kahdella edelliselläkin kerralla, oli meitä perillä vastassa ihanan Heljän, pentujen kasvattiäidin, lisäksi kolme innokasta, sosiaalista ja reipasta pentua emoineen. Jo eteisessä tytöt, kaikki neljä, kiipesivät syliin ja haastoivat leikkiin. Huippua! Aikaisempia kertoja tunteikkaammaan tilanteesta teki se, että yksi pikkuisista oli lähdössä meidän mukaamme. Samalla, kun kaikki sisuksissani täyttyi onnesta, tunsin suurta liikutusta, kun Iiris piti erottaa emostaan ja siskoistaan, kasvattajistaan, omasta laumastaan. Niinhän sen toki kuuluukin mennä, mutta silti. Yllätin kuitenkin itseni itkemällä huomattavasti vähemmän kuin olin etukäteen pelännyt. Saimme mukaamme reippaan pienen tytön peittoineen ja pentupakkauksineen.



Pennusta, kotimatkasta ja ensimmäisistä päivistä uudessa kodissa kerron seuraavassa postauksessa. Nyt menen taas tuijottelemaan tuota suloisuutta ja hänen siskoaan. 









sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kuka määrää maton paikan?






Auringonpaisteen päihitettyä eiliseksi luvatut sadekuurot päätimme suunnata mökille. Lähtiessämme ehdotin, että lisäisimme päivän ohjelmaan mustikanpoiminnan, ruohonleikkuun ym. jatkoksi myös matonpesun. Eteisemme mattoja ei nimittäin ole pesty miesmuistiin. Tummanharmaan värityksensä ansiosta matot eivät näyttäneet likaisilta, mutta tiesin niiden pakosta olevan sitä. 

Matot ovat paikassaan, heti ulko-ovemme edessä, aivan ehdottomat. Sen lisäksi, että ne suojaavat lattiaa, ne keräävät itseensä kaiken mahdollisen lian ja roskan, jota väkisinkin kulkeutuu ulkoa kenkien ja tassujen mukana. Karhea pinta pitää roskat tiukasti matossa kiinni, eivätkä ne pääse kulkeutumaan siitä muualle asuntoon. 

Mökillämme ei ole varsinaista matonpesupaikkaa, mutta suuri, betonilla päällystetty kiviterassi on oiva vastine. Koska olemme auttamattomasti myöhässä tämän kesähomman kanssa (elokuussa mattojen kuivattaminen ulkona on melkoinen projekti), kävimme mattojen pinnat lopuksi läpi vesi-imurilla. Sen avulla saimme ylimääräisen veden pois ja nopeutimme kuivumista. Auringonpaiste ja merituuli jatkoivat prosessia saunan terassilla.

Kotiin päästyämme levitimme kosteat matot parvekkeen lattialle. Avasimme lasitusta niin, että ilma pääsi kunnolla kiertämään. Kiitos tuulen ja paisteen, matot alkavat olla jo kuivat. Enää on vain yksi ongelma...

Minusta matot sopivat älyttömän hyvin parvekkeelle, enkä malttaisi ottaa niitä sieltä pois! Ongelmansa kullakin, hih! En ole osannut kaivata nykyisen kotimme parvekkeelle mattoja, koska lattia on päällystetty laudoilla. Eikä niitä todellakaan siellä tarvita, mutta silti!

Mitä tehdä? 
A) Jätämmekö matot parvekkeelle, pidämme eteisen matottomana ja opettelemme puhdistamaan kenkämme ja tassumme kunnolla jo ala-aulassa? 

B) Ostammeko kenties eteiseen toiset matot parvekkeelta uuden kodin löytäneiden tilalle? 

C) Lopetanko tämän höynähtelyn ja kannan matot takaisin eteiseen, omalle paikalleen?

D) Joku muu, mikä?

Tässä kohtaa on hyvä palata otsikkoon ja todeta vaihtoehdon D olevan se paras. Eräs Iiiris-neitokainen saapuu nimittäin kotiin vajaan viikon kuluttua ja jonkin aikaa mattojen on paras olla rullalla varastossa. 

Iiriksestä, meidän kahdeksanviikkoisesta "määrääjästämme", tulette taatusti kuulemaan lisää lähiaikoina :) Nyt matot rullalle ja pentuhäkkiä kokoamaan! 

Elämme ihanaa aikaa <3